Viimeinen yö kotona

Rinkka on lattialla, jotenkin avuttoman näköisenä. Täytä minut, se sanoo. Ja minä täytän.

Oma oloni on lähes yhtä avuton. Tekisi oikeastaan mieli vain heittäytyä viereen makaamaan. Eikö tässä nyt olisi parempi, pehmeällä ja lämpimällä matolla, keskuslämmityksen turvissa, kolmoislasien eristämänä maailmasta.

Mieli on tyhjä, mutta hyvä niin. Lähden täyttämään sitä kuten olen täyttänyt rinkkaani viimeiset pari viikkoa: hitaasti, hartaasti, mietiskellen. Avoinna kaikenlaisille ajatuksille.

Edessä on valtava matka. Monta kertaa Suomen päästä päähän. Tulen varmaan istumaan yhtä soittoa junassakin Suomen mittaisia etappeja.

Tiedän, minkä kokoinen Siperia on. Tiedän, minkä kokoinen Kiina on. Mutta en oikeasti käsitä. Ehkä käsitän tämän matkan jälkeen.

Minulla ei ole sen kummempia odotuksia. Olen koettanut väistellä niitä. En edes tiedä, mihin maihin päädyn Venäjän, Mongolian ja Kiinan jälkeen. Vietnam? Ehkä. Laos? Luultavasti. Kambodza? Niinpä, kuka tietää. Thaimaa, Nepal, Bali...?

Ehkä rahat loppuvat jo Shanghaissa. Ehkä paniikki iskee Pietarin asemalla ostaessani junalippua Moskovaan. Mitä ihmettä oikein kuvittelin tekeväni, nyt äkkiä kotiin.

Olisi mukavaa olla konkari, hurauttaa joka vuosi uusiin seikkailuihin, tietäen kohtaavansa monenlaisia vaikeuksia mutta pärjäävänsä niiden kanssa aina jotenkin. Minä en tiedä. Minä korkeintaan toivon. Mutta ehkä se onkin yksi tämän matkan tärkeimmistä syistä.

Pitäisikö sen olla kaikkien matkojen tärkein syy?

Viimeinen yö kotona. Viimeiset siivoilut, pyykit, tarkistukset, lisäykset, poistot. Suunnilleen mitä vain saa hankittua matkan varrelta, mutta silti hermostuttaa jokaikinen valinta. Ja kunhan nyt en vain jättäisi hellaa päälle.

Miltähän tämä huone näyttää, kun palaan?