Pum

Eilen särki vähän aikaa päätä. Mutta ei mistään yleisvoinnillisesta (onko se sana? nyt on!) syystä, vaan ihan vain koska löin sen.

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette kulkeneet jostakin paikasta läpi jo monet kerrat ihan tavallisesti, pystyasennossa, vailla mitään ajatusta siitä että tuossa kohdassa olisi jotain varomista — ja sitten eräällä kerralla te yllättäen lyöttekin päänne kattoon?

Suomessa tämä ei ehkä ole normaalioloissa mahdollista. Ainahan me kuljemme valppaammin, jos menemme esimerkiksi todella vanhaan talonraunioon — pannuhuoneista, suksivarastoista ja ydinvoimaloista nyt puhumattakaan. Mutta normaalissa suomalaisessa talossa katto ei vain satu yllättäen olemaan tielläsi.

Toista se on täällä suuressa maailmassa. Jekaterinburgin Hostel Centerissä siisti, hyväkuntoinen, vain pari vuotta sitten peruskorjattu portaikko vie kellarikerrokseen jossa huoneeni on. Taisi olla kutakuinkin kolmaskymmenes kerta kun tepsuttelin portaat alas, kun yhtäkkiä yhtä lailla siisti ja hyväkuntoinen kattopalkki löi minua päähän. Eikä vain päähän, vaan ihan keskelle otsaa. Hetkeksi sumeni, ja katsoin viisaammaksi istahtaa lattialle muutamaksi toviksi.

Parin minuutin perästä nousin päätäni hieroskellen tutkimaan kattoa. Se oli niin kuin ennenkin. Mikään ei roikkunut, mikään ei ollut notkahtanut alemmaksi. Juuri tämän saman kohdan olin alittanut monta kertaa. Koetin toistaa tapaturmaa, huomattavassa määrin hidastettuna tietysti. Tuloksetta. Palkin ja pään väliin jäi useita senttejä. Olinko jotenkin hypännyt? Testasin tätäkin teoriaa, mutta en vain enää kyennyt lyömään päätäni.

Keskityn olemaan kiitollinen, että vältyin sairaalareissulta. Ei turvotusta, ei pahoinvointia, ja päänsärkykin meni pian pois. Mutta olipahan kumaus. Enää en luota yhtä sokeasti venäläisiin rakennuksiin.