Pois maailmalta

Mitäpä sanoisin Thaimaasta? Se on maa jossa on haima. Sen pääkaupungin nimi saattaa tuoda kielitaitoisen mieleen jotain niistä aktiviteeteista, joista kaupunki on valitettavan kuuluisa.

Se on kuuma, kostea, hikinen. Monsuunisateet pieksävät sitä vuosittain. Stereotyyppiset turistit etsivät sieltä edellä mainittujen aktiviteettien ohella etupäässä halpoja kännejä. Toki useimmat turistit, ne jotka eivät kertakaikkiaan ole tarpeeksi kiinnostavia houkutellakseen miettimään stereotypioita, etsiytyvät hiekkarannoille ja mereen.

Miksi kerron teille asioita jotka jo tiedätte? Koska en kahden viikon Thaimaassa oleskelun jälkeen edelleenkään tiedä maasta juuri muuta. Miksi siirrän tämän ongelman teille? Koska olen luonteeltani ilkeä enkä saanut idästä sellaista valaistumista joka olisi asiaintilaa muuttanut.

Ensimmäinen viikkoni Thaimaassa meni tukevasti bangkokilaisen hostellin vuoteessa. Lähialueilla olisin voinut käveleskellä, mutta seutu oli pahanhajuista, tympeää betonin ja kaakelin sekamelskaa. Kaikki näytti likaiselta Keravalta. Poistuin korkeintaan metroetapin päähän syömään. En nähnyt kaupungista juuri mitään.

Sukhumvitin aseman vieressä oli valtava Terminal 21 -ostoskeskus. Se oli sisustettu hauskalla maailmateemalla — eri kerroksissa ja sektoreissa oli eri kaupunkeja keskeisimpine nähtävyyksineen tai tunnusmerkkeineen. Lontoosta löytyi metroasemaa ja kaksikerroksista bussia, San Franciscosta Golden Gate ja Pariisista Eiffel-torni. Monien liikkeiden nimet olivat keskimääräistä vinksahtaneempia. Kuka nyt ei haluaisi mennä vaateostoksille kauppoihin kuten Melon Vodka, Human Fight, Post-Nerd, Define Romance, I'm Not A DJ ja I Don't Have A Name.

Ravintoloita oli kolmessa kerroksessa — samaan tapaan kuin aiemmin Beijingissä näkemässäni ostoskeskuksessa. Vain yksi ravintoloista oli järkevän hintainen, joten kävin siellä kolmesti. Siisti paikka, mutta hinnat lähes katukeittiöiden tasolla.

Si Lomin aseman ympäristöä hallitsi parin sadan kojun basaarihenkinen markkina-alue, juuri sellainen jonka voi löytää suunnilleen mistä tahansa köyhästä maasta: samat turistituotteet eri järjestyksessä sataan kertaan. Ainoan paikallisen mausteen tarjosivat ne viitisenkymmentä tanssibaaria joihin ujo poika ei uskalla katsoa sisälle. Tietysti kadulla pyöri koko joukko kerrassaan hurmaavan ystävällisiä miehiä, jotka valokuvien avulla kertoivat mitä sisältä löytyisi. 

En käynyt temppeleissä, yhtä lukuun ottamatta. En ottanut hierontaa, en ajanut paikallista ajokorttia, en mennyt aromaterapia-, jooga- tai kokkauskurssille. En nähnyt edes thai boxingia tai apinoita. Hyvällä syyllä voisi väittää, etten ensimmäisellä viikolla Thaimaassa ollutkaan. Olin karussa dormihuoneessa, yskin ja katselin Netflixistä tv-sarjoja.

Toinen viikko kuitenkin kutakuinkin korvasi ensimmäisen. En edelleenkään nähnyt temppeleitä tai tehnyt mitään muutakaan juuri luettelemistani asioista — mutta menin sentään rannalle löhöilemään.

Koh Taon saari on pikkuinen paratiisi, jonka paratiisimaisuutta turismi vähentää kovaa vauhtia. Asuminen on halpaa, samoin ruoka ja alkoholi. Rannat ovat pääsääntöisesti houkuttelevan näköisiä, postikorttipaikkoja tulee kävellessä vastaan vähän väliä.

Ymmärsin vasta tällä reissulla, mikä tekee uimarannasta viehättävän ja ennen kaikkea lämpimän näköisen: vaalea hiekka ja pitkään matalana jatkuva vesi. Tällä yhdistelmällä vesi on kirkasta ja heijastaa enemmän turkoosia tai vihreää. Kun katselin rantaa manteren puolella, se näytti kylmältä ja karulta, vaikka sitä reunustivat samanlaiset palmut kuin saarenkin rantoja. Ainoa ero oli se, että vesi syveni nopeasti. Väri näytti tummalta ja aallot pääsivät rantaan asti korkeampina. 

Olin saarella ennen sesongin alkua, mutta jo nyt saattoi arvata minkälaiseksi turistihelvetiksi paikka repeäisi talven mittaan. Kapeilla kävelykaduilla päristelevät skootterit ja kuorma-autot saivat pysyvään varotilaan ja estivät rauhallisen tallustelun. Useimpina öinä partykansa jatkoi mekastustaan aamuvaloon asti — jolloin ampaisivat liikkeelle kaikkien viidenkymmenen sukelluskoulun moottoriveneet. 

Kaikesta huolimatta onnistuin rentoutumaan ainakin hetkittäin. Jopa hiekalla aurinkoa ottaen, mikä ei todellakaan ole tyypillisin aktiviteettini lomamatkoilla. Hyttyset ja niiden levittämät taudit tietysti hermostuttivat, mutta jo varttitunti hievahtamatta lämmön keskellä piristi kummasti väsynyttä mieltä. 

Ja kyllä kai sitä tietää olevansa väsynyt, kun maailman suurin kultapatsas (Bangkokissa, Wat Traimin temppelissä) ei tehnyt sanottavampaa vaikutusta eivätkä parit huvisukelluksetkaan juuri väristyksiä aiheuttaneet. Jo Thaimaahan tullessani oli koko lailla selvää, että pian olisi aika lentää kotiin. En ollut erityisemmin lupaillut ehtiväni jouluksi takaisin, mutta nyt ajatus tuntui erittäin mukavalta. Tällä erää tuli tarpeeksi, joskus toiste toisenlainen reissu.

En keksi vielä päätössanoja. Ehkä niitä ei ole.

Muistista

Hetkinen. Saan juuri uutta tietoa.

Xi'anin likainen, savuinen kaupunki tuntuu olevan kauempana kuin mitä se on. Ikään kuin allamme oleva kivimassa imisi melun itseensä. Kaupunkia kiertävä muuri on oma maailmansa, lenkkeilijöiden ja pyöräilijöiden maailma. Meilläkin on pyörät. Ines ja minä ihmettelemme, kun Inesin ystävä arkailee polkupyörällä ajamista — eikö tämä ole Kiina? Alun jälkeen matka taittuu mukavasti. Muuri on paljon pitempi kuin olin kuvitellut. Se kiertää koko kaupungin vanhan keskustan, yli kymmenen neliökilometrin alueen. Päällyskiveys tärisyttää pyörää, mutta ohjaaminen on silti vaivatonta. Emme puhu mitään. Hiljaisuudessa on vaikuttavaa katsella, miten muurin ulkopuolella olevat, savusumun kätkemät pilvenpiirtäjät ilmestyvät esiin yksi toisensa jälkeen ajaessamme niitä kohti. Kuin jonkinlaiset tarujen jättiläiset, jotka odottavat ajan ja inhimillisen tiedon rajalla.

Lanzhoussa on aikaa yksi illansuu. Aikaisin nukkumaan, että jaksaa herätä lentokentän bussiin. Menemme vain syömään. Inesin kiinalainen ystävä opastaa meidät hot pot -ruoan saloihin. Pöytään upotettu, yli puolen pöydän kokoinen kattila täytetään vedellä, sekaan heitetään monenlaisia mausteita. Tarjoilija jättää tilauslistan, johon Inesin ystävä laittelee rukseja. Aineksille ei aina löydy nimiä — kiinalainen valkoinen vihannes, kiinalainen vihreä vihannes, vihannes, luultavasti vihannes. Lopulta saamme valtavan lajitelman kärryssä pöydän päätyyn. Teemme keittoa verkkaisesti parin tunnin ajan, lisäten aineksia, maistellen, odotellen. Tällainen ruokailu on vaivalloista, se vaatii tottumattomalta paljon huomiota. Emme puhu koko toimituksen aikana muusta kuin siitä mitä milläkin hetkellä teemme tai syömme. Tavallaan terapeuttista.

Sitä sanotaan bambulautaksi, vaikka se onkin lähinnä muovia. Pohjana toimii kymmenkunta vieri viereen sidottua putkea, lähes kymmenmetrisiä, päistään taivutettuja. Putkien päällä on lattialevyjä ja kolmea pientä penkkiä varjostava katos. Takaosassa kuljettaja kääntelee monen metrin mittaista peräsintankoa, jonka veden alle jäävässä päässä on pieni potkuri. Korvat turtuvat nopeasti moottorin tasaisen sinnikkääseen putputukseen, ja huomio keskittyy jokeen. Li on vuosituhansien saatossa uurtanut tiensä karstimaan läpi jättäen jälkeensä jyrkkäseinäiset, erikoisen muotoiset vuoret. Rentoudun, unohdan itseni. Olen veden kimmellys, olen ohi lipuvan kallion kuvajainen, olen hetki ikuisuudessa ja ikuisuus hetkessä.

Li-joen laakson vuoret ovat juuri niin jyrkkiä kuin miltä näyttävät. Xingpingin pikkukaupungin kyljessä kohoavalle vuorelle pääsee kuitenkin kävellen — jos lähinnä portaista muodostuvan polun kapuamista haluaa kutsua kävelyksi. Askelmat on tehty luultavasti vuosisatoja sitten, myöhemmin niitä on korjailtu jopa betonilla. Jokainen askelma on yksilö, nousu vaihtelee muutamasta sentistä puoleen metriin, samoin syvyys. Moni on hakattu suoraan kallioon. Portaat ovat kapeita, vinoja, liukkaita ja yllättävästi mutkittelevia. Juuri kun kuvittelee, että kulman takana on viimeinen ponnistus, esiin tulee seinämä jonka yläreuna jää puidenlatvojen peittoon. Kiipeäminen kestää tunnin, mutta huipulla odottava näkymä on kuuden arvoinen. Siinä lepää laakso, siinä lepää silmä. Pian satojen pienten vuorten joukko vaeltaisi sumun läpi kohti auringonlaskua. Sitä näkyä en valitettavasti voi jäädä odottamaan, koska alasmeno pimeässä vaatisi vähintään taskulampun. Niinpä vain katson maisemaa, kunnes mieleni näkee pari tuntia tulevaisuuteen.

Laskeudun bussista parkkipaikalle Datzain kylässä Longshengissa. Päämäärä, riisiterassit, siintää vuorenrinteessä parin kilometrin päässä. En tiedä tarkalleen, missä hostelli on, mutta kai se jostain sieltä löytyy. Bussin luo kiirehtii joukko pienikokoisia naisia. Vanhin on varmasti lähempänä seitsemääkymmentä. Kaikilla on yli metrin mittaiset, kiiltävän mustat hiukset päälaelle kierrettynä ja kiinnitettynä. He hymyilevät, nauravat, he ojentavat jättimäisiä punoskoreja. Kuvittelevatko he minun ostavan tuollaisen korin? Ei. He haluavat kantaa matkatavarani.

Muutaman kilometrin matka pikkubussilla osoittautuu kiinalaisille lähes ylivoimaiseksi. Ihmisiä on kateissa, parin hotellin edustalla odotellaan vartti, valtava möykkä nousee monesta eri asiasta joita en kykene ymmärtämään. En tiedä, olemmeko myöhässä tai olenko edes oikeassa autossa. Lopulta pääsemme perille. Parituhatta ihmistä jonottaa illan pimeydessä, kaikki huutavat ja oppaat huutavat melun ylitse. Pääsen katsomoon, löydän paikan. Esitys alkaa, yleisö ei hiljene. Polttaa ei saa, useampi mies polttaa. Salamavalot on kielletty, kaikkialla räpsyvät salamat. Mutta kaikesta huolimatta Impression Liu Sanjie, Yangshuossa maailman suurimmalla luonnonnäyttämöllä esitettävä kuvaelma, on huikea kokemus. Joka ilta yli kuudensadan avustajan voimin vedettävän show'n on muutamassa vuodessa nähnyt jo kymmenen miljoonaa katsojaa. Viisikymmenpäinen poikajoukko laulaa, satapäinen tyttökuoro vastaa kaukaa toiselta rannalta. Viisikymmentä venettä lipuu joenmutkaan yleisön eteen, ja musiikin vaihtuessa dramaattisesti venemiehet nostavat vedestä ylös valtavat kankaat. Tehokkaat valonheittimet muuttavat koko alueen hetkessä erinäköiseksi. Toisessa kuvassa vastaranta näyttää yhtäkkiä entisaikojen kylältä, kuin välissä olisi vuosisadan verran vääristävä linssi. Kolmannessa kuvassa monen metrin mittainen kuunsirppi vaeltaa kostean näyttämön poikki, sirppi keinahtelee hennon tytön tanssiessa sen päällä. Viimeisessä kuvassa veden yli kaukaisuudesta yleisön eteen kävelee monen sadan tytön kulkue, kaikki puettu kauko-ohjattaviin, synkronoidusti valokuvioita sykkiviin asuihin. Kommentit kitschistä ja mahtipontisuudesta kuivuvat kielensivuihin. Seuraan valon leikkiä mykistyneenä. Kun esiintyjät tulevat ryhmittäin kumartamaan, noin puolet yleisöstä on jo tunkemassa ulko-ovia kohti. Myöhästynkö pikkubussista, jos jään tähän hetkeksi hengittämään ja pohtimaan näkemääni?

Millainen on vuodebussi? En tiennyt että sellaisia on. Odotan vain totuuden pian paljastuvan, jokin väärinkäsitys, tiili kielimuurissa. Asemalle lipuu melko tavallisen näköinen linja-auto. Heti ulko-oven jälkeen pitää ottaa kengät pois ja nousta sitten pari askelmaa. Toden totta, vuoteita. Kerrossänkyjä kolmessa jonossa auton peräseinään asti. Lattialla on räsymattoja, tilassa vallitsee kiinalaiseksi paikaksi epätavallinen hiljaisuus. Kömmin yläpedille ikkunan viereen, kiinnitän turvavyön ja vedän viltin ylleni. Tämä on päivämatka, mutta viltti on tarpeen ilmastoinnin takia. Sitä ei saa pois päältä. Matka Yangshuosta Gangzhouhun kestää neljän toimintapainotteisen elokuvan verran. Torkahtelujen lomassa näen niistä noin puolet. Juonet eivät avaudu.

Yskittää ja väsyttää. Guangzhoun hieno hostelli tuntuu menevän vähän hukkaan. Makaan oleskelutilan sohvalla ja tarkistan viimeisimmät uutiset netistä. Sen jälkeen voimattomuuden keskelle iskee tylsyys. Mitä tehdä? Ryhtyäkö johonkin? Edessäni pöydällä on kirja, Danielle Steelin The Cottage. Avaan sen ja luen ensimmäisen sivun. En muista lukemastani muuta kuin että se lienee tylsin ensimmäinen sivu jonka koskaan olen lukenut. Tahtomattani alan pohtia, miten kirja pitäisi aloittaa että se olisi mielenkiintoinen. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen kehitellyt romaani-idean perusrakenteineen ja päähenkilöineen sekä kirjoittanut ensimmäisen sivun. Tiedän, että itse lukisin seuraavankin.

Toivon hartaasti, että joen partaalle kerääntynyttä tuhatpäistä väkijoukkoa kiusaava, piinallisen huono karaokepiste keskeyttää toimintansa parin minuutin päästä. Hong kongin jokailtainen Symphony of Light -show on alkamaisillaan. Neljännen kuulemani kehnon laulajan jälkeen, minuutti ennen h-hetkeä, karaoke vaikenee. Pitkin joenvartta sijoitelluista kaiuttimista alkaa kuulua musiikkia. Naisääni toivottaa tervetulleeksi. Symphony of Lightin musiikin on määrä kuvata kaupungin modernia, ylös ja eteenpäin kurkottavaa energiaa. Ääni esittelee mukana olevat pilvenpiirtäjät, ja vuorollaan kukin niistä näyttää valoefektinsä: ikkunarivistöt vaihtavat väriä, katoilla on valonheittimiä ja lasereita. Esittelyn jälkeen olen jo nähnyt kaiken. Show kestää vartin, jonka aikana näen samat valoefektit eri järjestyksessä noin sataan kertaan, mutta mikään ei muutu. Musiikki on suunnilleen sellaista, mitä itse räpelsin 90-luvun alussa huonoilla tietokonesoundeilla. Show'n jälkeen väki antaa vaimeat aplodit ja lähtee pois. Karaoke jatkaa, emäntä vetää pari laulua keskinkertaisella äänellään. Seuraan hänen esitystään ihaillen. Paljon parempi kuin Symphony of Light, koko maailman suurin kaupunki-show.

Hong kongin korkeimpaan kohtaan pääsee vanhanaikaisella raitiovaunulla, joka kulkee rinnettä ylös neljän—viidenkymmenen asteen kulmassa. Petsatulla paneeliseinällä on viisi lamppua joissa on kadunnimet. Mietin, onko tämä todella ennen muinoin pysähtynyt noilla väliasemilla. Ehkä tämä on vasta myöhemmin muokattu turistihoukuttimeksi. Ajatus viehättää. Taloja, katuja ja pieniä puistikoita lipuu ohi. Varttitunnin nousun jälkeen vaunu sukeltaa ostoskeskukseen. Myynnissä on kaikki täsmälleen samat tuotteet jotka löytyvät tuhanteen kertaan kaupungin markkina-alueiden kojuista. Minä sydän Hong kong. Päällesi, päähäsi, avaimenperääsi tai jääkaappisi oveen. Kun lopulta löydän ulos, näen kotkat kaupungin yllä. Ne sukeltelevat majesteettisen äänettömästi kerrostalojen väleissä. Kotkat ja kerrostalot ovat löytäneet tavan kuulua samaan kuvaan.

Macao on omituisen tuntuinen. Jollakin tavalla se tuo mieleen Kiinan muut suurkaupungit, jollakin tavalla pienen portugalilaisen rannikkokaupungin ja jollakin tavalla subtrooppisen turistikohteen hotelleineen. Tietenkin se myös on tuota kaikkea. Jyväskylän keskustaa isompi Venetia-hotelli on kokonainen kaupunki sisätiloissa, useine ostoskatuineen, liikuntakeskuksineen, teattereineen ja linja-autoasemineen. Pohjakerroksessa on jättimäinen kasino, pelipöytiä ja automaatteja kirjaimellisesti silmänkantamattomiin — keskellä salia ei näe sen seiniä. Koska vain korttini luottopuoli toimii Kiinassa ja luottokausi on lähellä loppuaan, en pysty nostamaan tarpeeksi rahaa voidakseni istahtaa pokeripöytään. Se harmittaa, mutta toisaalta tiedän että olisin ne parisataa euroa todennäköisesti hävinnyt. Olisin tehnyt sen mielelläni, ihan vain voidakseni sanoa pelanneeni Macaossa. Häviän parikymppiä peliautomaatteihin. Olen pelannut Macaossa. 

Metaforintrospektidiagnosis

Hanoihin meno ei mennyt ihan putkeen. Haave huuhtoutui viemäriin, kun olisi pitänyt tiivistää liikaa. Silloin kun on paikat tukossa, on syytä löysätä, ei kiristää. Nenä vuotaen ja röörejä aukoen mietin vain, että olin aika pönttö kuvitellessanikaan moista. Suorastaan kerjäsin tätä kylmää suihkua.

Niille joilla ei ole suomi-LVI-suomi -sanakirjaa: muutin matkasuunnitelmiani.

Tuli lopulta aika jättää Kiina. Mielessä siinsivät Vietnam ja eritoten Kambodza. Olin alunperin suunnitellut siirtyväni Kiinasta Vietnamiin junalla maarajan yli. Kun ehdin Macaoon, olin kuitenkin jo pahasti jäljessä luonnostellusta aikataulustani. Joka maassa oli mennyt viikon verran aiottua pitempään. Lisäksi olin kipeä. Ajatus junamatkasta tuntui vaivalloiselta, eikä Hanoi tuntunut määränpäänä erityisen kiinnostavalta. Se olisi jälleen yksi iso kaupunki. Hanoi didn't rock.

Päätin oikaista. Etsiskelin halpaa lentoa joko suoraan Kambodzan Phnom Penhiin tai Vietnamin Ho Chi Minh Cityyn, mistä olisi lyhyt matka Kambodzaan. Voisin rentoutua, hoitaa itseni kuntoon ja mennä sitten katselemaan Angkor Watia. Tuo muinainen kaupunki väikkyi yhä ainoana selkeämpänä kohteena mieleni perukoilla.

Mutta lennot molempiin kaupunkeihin osoittautuivat kalliiksi. En ole vieläkään sisäistänyt, mihin lentojen hinnat oikein perustuvat. Joskus lyhyt turistiluokan lento saattaa olla tuplasti pitkää lentoa kalliimpi, jopa samalla lentoyhtiöllä. Ovatko lyhyen lennon kustannukset siis pienemmät kuin pitkän? Todennäköisesti eivät, kyse on vain ajoituksesta ja onnesta. Asioita, joita en ole koskaan oppinut hyväksymään hyviksi perusteiksi minkään hinnan määrittämiselle. Vaikka niinhän tämä maailma haluaa toimia.

Tunnustin lopulta arvontatalouden toimintaperiaatteen ja otin lennon Bangkokiin, koska sieltäkin pääsee melko helposti Kambodzaan. Lento oli huomattavasti halvempi kuin halvin löytämäni Ho Chi Minh Cityyn, vaikka HCMC on lähempänä. Järkeile sitä sitten.

Tulin Bangkokiin. Oli tukahduttavan kuuma. Kaikki lähellä hostellia oli masentavan likaista ja pahanhajuista. Säpsähdin keskisormen mittaista torakkaa vessan seinällä. Kaipasin hotellia. Olin silmätysten sisäisen hienohelmani kanssa. 

Yskänpuuskat väsyttivät. Olisi tietysti pitänyt mennä lääkäriin, mutta sehän oli vain yskää. Mistä lähtien yskä on edes häirinnyt minua? Minulla on flunssa kahdesti vuodessa, mutta en muista milloin se olisi estänyt tekemästä töitä. Ja nyt olin lomalla! Ajattelinko tätä nyt jotenkin nurinkurisesti? Selvisinkö kolmesta koleasta maasta etelän lämpöön vain valittaakseni?

Ehkä ajatus edessä olevista töistä oli alkanut painaa mieltä. Olin luvannut itselleni, että ottaisin pitkän loman enkä miettisi töitä ollenkaan. Jotta se onnistuisi, ei pitäisi olla mitään töitä edes tiedossa — mikä tässä ammatissa on vaikeaa.

Jos aikaa olisi kokonainen vuosi, ilman tulevaisuudessa häämöttäviä velvoitteita, en varmaankaan olisi tuntenut oloani sellaiseksi. Olisin vain levännyt, kiitollisena siitä että minulla on mahdollisuus olla täällä ja miettiä asioita kaikessa rauhassa. Yskiä kaikessa rauhassa.

Vaan kohta pitäisi joka tapauksessa palata kotiin. Ajatus tuntui mukavaltakin, monessa mielessä. Kaakkois-Aasia on laaja ja mielenkiintoinen alue. Ei se voinut olla matkan viimeinen pikku anekdootti kolmen jättiläisen jälkeen. Tänne pitäisi tulla uudestaan, ajan kanssa.

Se mitä tämä matka on minulle merkinnyt, sen ymmärtänen vasta joskus myöhemmin. Olenko kasvanut, olenko avautunut, olenko löytänyt jotain? Vai olenko vain saanut vahvistusta sille minkä luulin tietäväni ja tiesin luulevani? Ehkä en koskaan suoranaisesti pysty sanomaan — pystyykö kukaan?

Me voimme luoda tarinan itsestämme, kertoa miten käynti Intiassa muutti elämämme. Olen kuullut näitä tarinoita matkan varrella jo monia. Mutta onko se niin? Olemmeko todella oivaltaneet jotain vai ovatko vastaukset itse asiassa jo päässämme? Tarvitsimmeko todella sen Intian vai ainoastaan aikaa ajatella?

On kuitenkin niitä, jotka kokevat mitä mullistavimpia asioita, mutta eivät niistä millään lailla mullistu. Ja sitten on niitä joiden elämän käännekohtana on käynti Turengin Siwassa. Entä jos me vain manipuloimme itse itseämme?

Tänä aamuna olen yskinyt ainoastaan omasta vapaasta tahdostani. Olen esittänyt kiinalaisen törkysinfonian tyhjän dormihuoneen vessan rauhassa. Torvi on koko lailla tyhjä. Vähän kerrassaan olen syljeksinyt ylimääräisen aineksen lavuaariin. Toisin sanoen olo on parantunut erittäin erittäin erittäin paljon.

Vasemmassa nurkassa, sinisissä trikoissa, elämä. Johtaa 1—0.