Subjektiivinen hostelliopas, osa 1: Pietari

Kun viimeksi kerroin Jekaterinburgin hostellin yllättävästi hyökänneestä portaikosta, sain hetkellisen kivistyksen ohella päähäni kirjoittaa pari blogimerkintää hostelleja vertaillen. Siispä takaisin länteen.

Pietarissa asuinpaikkanamme oli, kuten olen jo tainnut mainitakin, Hello Hostel — Nevan rannalla olevaan vanhaan palatsiin raivattu ja rakennettu suurikokoinen majapaikka. 

Hostelli sattui olemaan lyhyen jutun aiheena, jonka Kaisa ja Anssi olivat bonganneet Allegro-junan nimikkolehdestä matkallamme Pietariin. Hostellia pidetään oivana näyttönä pioneerihengestä ja yritteliäisyydestä byrokratian yhä jähmettämällä Venäjällä.

Paikka on suosittu varsinkin niiden matkaajien keskuudessa, jotka hakevat hieman erilaisia hostellikokemuksia. Se ei ole kliininen, selkeä ja keskivertotylsästi sisustettu. Päinvastoin, se oli aika grunge hämyisine, vahvoilla ja likaisilla väreillä maalattuine porraskäytävineen ja erikoisine yksityiskohtineen. Aulassa tervehtivät vahva suitsukkeen tuoksu ja yötä päivää jatkuva tanssimusiikki.

Keittiö oli hyvin country ja garden. Iso kaasuliesi, kirpputoreilta ja ehkä aiemmilta matkaajilta kertynyt monenkirjava astiasto, tummat puupinnat ja vähintään yhtä tummat lattialaatat, tietty perusnuhruisuus. Yksi jääkaapeista oli varmaankin maailman ensimmäisiä, ja kukaties sen pakastelokeron valtavat jäämassat olivat alkaneet muodostua käyttöönottohetkellä. Täydellinen pesä oluttölkin viilentämiseen.

Suuresta oleskelutilasta löytyi pari pöytää ja sohvaa, useita mukavia tuoleja, moitteettomasti restauroitu takka — ja hyvin vähän valoa. Siellä oli mukava syödä, juoda, istuksia ja kertailla päivän tekemisiä. Lukeminen loppui auringon laskettua.

Vessoja ja kylpytiloja oli riittävä määrä, ja ne toimivat ongelmitta. Viemäriputkien pienuudesta johtuen vessan seinältä löytyi mielenkiintoinen ilmoitus: Ethän laita minkäänlaista paperia pyttyyn. Se sai katsomaan lavuaarin alla olevaa kannellista, suht täyden näköistä roska-astiaa aivan uusin silmin. No, yksityiskohtiin menemättä: maassa maan tavalla.

Dormihuone oli korkea ja avara. Sinne mahtui vaivatta viisi kerrossänkyä, kaappirivistö ja sohvaryhmä. Seinällä, harmillisesti sänkyjen takana, oli monen metrin mittainen piirrosjäljennös Bismarck-nimisestä sotalaivasta. Hostellin kunnostajat olivat näin päättäneet kunnioittaa vuosia palatsissa asuneen Otto-herran muistoa.

Meillä oli onni tavata Anton, paikan perustaja. Hän oli myynyt bisneksen jo vuosi sitten, mutta sattui pistäytymään visiitillä juuri kun olimme istumassa iltaa oleskelutilassa. Eräs työntekijöistä, käsittääkseni nimeltään Marrat, teki ison kattilallisen borssia, ja hyvän aterian ohella saimme kuulla paljon taustaa asuinpaikastamme.

Anton oli ystävineen vuokrannut talosta aluksi vain yhden huoneen. He olivat asuneet kylmässä talossa ilman vettä ja sähköä ja alkaneet pikku hiljaa kunnostaa paikkoja. Antonin vanhemmat olivat tulleet Pietariin katsomaan, miten poika pärjää, ja kauhistuneet nähdessään kylmän ja kolkon huoneen makuupusseineen ja spriikeittimineen.

Vähä vähältä homma oli kuitenkin edennyt: sähkö, vesi, viemäröinti, lämmitys. Joukko maksoi vuokraa yhä useammasta huoneesta ja viimein lähes koko siivestä. Tuntuu hullulta ajatella että he todellakin maksoivat omistajalle siitä, että kunnostivat sodasta lähtien käyttämättömänä olleen talon asuttavaan kuntoon. Näinkö se menisi Suomessakin?

Anton oli myynyt osuutensa hostellista, kun toiminta oli viimein alkanut pyöriä enemmän tai vähemmän ongelmitta. Syyksi hän kertoi meille, että oli luonteeltaan haasteita etsivä. Vai niin, no enpä olisi heti arvannut.

Ilmapiiri Hello Hostelilla oli hyvin rento. Asukkaat saivat olla koko lailla miten lystäsivät. Kaikki luottivat siihen, että ihmisillä on järki päässä — ja niinhän useimmilla reissaajilla on. Mitä olen itse päässyt toteamaan, rinkkaretkeläiset tapaavat olla ehkä hivenen hulluja, mutta hyvin avoimia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Paljon ikävämpää käytöstä olen usein nähnyt oikeiden hotellien asiakkaiden keskuudessa: valitetaan mitättömistä asioista, kyräillään naapureita, jutellaan paikallisväestöstä jopa halveksivaan sävyyn. Ja luonnollisesti ryypätään.

Ainoa todella outo tapaus oli mies, jonka mainitsin jo parissa aiemmassa blogimerkinnässä. Menemättä enää syvemmälle hänen uskomuksiinsa, joiden mukaan olemme lähellä loppua ja kaiken suhteen niin pahasti väärässä että oli ihme ettemme sitä käsittäneet, mainitsen vain että hän vietti kaikki yönsä hyttyssavupilven keskellä. Kun pyysimme ettei hän käryttäisi Offia dormihuoneessa, hän siirtyi nukkumaan oleskelutilan sohvalle ja tuprutteli siellä. No, jos kerran jo innolla odottaa toista tulemista, niin kenties syöpä ei mieltä paina. Ja jos tiede on kaiken suhteen väärässä, niin ehkä ne hyttyssavut sisätiloissa ovat sitten täysin vaarattomia.

Pitkä tovi tuli juteltua myös erään perulastytön kanssa. Adrianna oli menossa Suomeen, ja oli hyvin kiinnostunut koululaitoksestamme. Hän ilahtui suuresti, kun Kaisa ja Anssi lupasivat yrittää järjestää hänet päiväksi seuraamaan jotain opetusta.

Adrianna oli kiinnostunut myös kielestämme — varsinkin sen jälkeen kun mainitsin että suomi ei erottele sukupuolta kolmannen persoonan kohdalla. Tasa-arvoistahan se on tavallaan, vaikkakin joskus kirjoittajalle hankalampaa. Eikös joku joskus ehdottanut, että ottaisimme käyttöön sanan "hen" sanan "hän" rinnalle? Olisiko se nyt sitten jotenkin kamalan väärin?

Perun oloista Adrianna ehti myös kertoa. Karua on elämä varsinkin pääkaupungissa Limassa. Koulutusjärjestelmä ei toimi, liikenne ja saasteet ovat vailla mitään rajoituksia ja rikollisuus rehottaa. Yhä silti sinnekin haluaisin.

Hostellissa oli porukkaa joka puolelta maailmaa. Kaikkien kanssa ei ehtinyt edes sanaa vaihtaa — erään belgialaisenkin kanssa vaihdoin vain taskuun jääneitä euroja ja senttejä rupliksi, kun kuulin hänen kavereineen lentävän pian kotiin. Isolla joukolla oli maahan tullut myös nuoria tunisialaismiehiä sekä pieni seurue Amerikoista.

Tämä olkoon viimeinen kerta kun kiroan Hello Hostelin pahimmat vieraat. Muutama pistojälki selkäpuolella kutiaa yhä, ja ruvet peittyvät varmaankin vasta malariaa levittävien serkkujen terveisten alle.