Josko vasta tänään Moskovasta kränään

Tämä on viimeinen iltani Venäjän pääkaupungissa. Päässä pyörii hyvin vähän. Istun Chicago Hostellin oleskelutilassa yrittäen koota ajatuksiani. Sateen jäljiltä on hieman nihkeä ja viluinen olo, vaikka kuiviin ja lämpimiin onkin jo vaihdettu.

Yritän piristää itseäni rakuunanmakuisella limsalla. Maistoin sitä kerran Helsingissä, kun kävin ystäväni Tonin kanssa venäläisessä kaupassa. En muista juomaa muualla nähneeni, mutta Venäjällä se osui hyvin pian silmiini kaupan hyllyltä. Tykkään.

Moskova, vaikka lienee varsin miellyttävä ja paikoin kauniskin kaupunki, ei ole nyt oikein maistunut. Muutama mukava ihminen on tullut tavattua, hyviä hetkiä vietettyä, mutta sade ja koleus tuntuvat masentaneen paitsi kaupungin myös minut.

Säästä huolimatta olen yrittänyt olla liikkeellä. Tunti- ja kilometritolkulla kävelyä märillä kaduilla autojonojen ja likaisenharmaiden rakennusten välissä. Välillä sateenvarjojen peittämät ihmismassat tuovat mieleen kreikkalaisten falangit tai roomalaisten kilpikonnamuodostelmat ylös nostettuine kilpineen. Oma varjoni on hajoamaisillaan kolmen päivän käytön jälkeen. 

Kaikkialla rakennetaan. Asvaltit on revitty auki, seinät on peitetty telineillä. Historiallisesti merkittävämpien talojen seinät on peitetty noiden seinien näköisillä pressuilla. Putkia raijataan joka puolelle, pölyisiä laattoja on pinossa, jonossa ja rivissä. Öisin hitsausliekit ja keltaiset varoitusvalot korvaavat pilvien taakse unohtuneen tähtitaivaan. 

Remonttien takia monet nähtävyydet ovat kiinni — tai auki vähemmän kuin yleensä. Punaisella torilla on purettu jonkin ison konsertin katsomoa koko sen ajan kun olen ollut täällä.

Rakennustöiden ja sään ohella Moskovaa vaivaa samat asiat kuin kaikkia suurkaupunkeja: melu, saasteet, kiire. Liikenteessä onneksi enimmäkseen muistetaan olla kohteliaita, mutta tämä ei todellakaan ole tällä hetkellä hyvä paikka rauhaa ja mielen tasapainoa etsivälle.

Onnekseni kohdalle on osunut hauskoja ihmisiä. Pari ensimmäistä yötä olin hurmaavan Galina-nimisen rouvan pitämässä asunnon kokoisessa hostellissa. Hänestä varmasti lisää vielä myöhemmin. Galinan ja hänen miehensä pitkäaikaisvieraana eleli briteissä syntynyt Andrei, englanninopettaja ja buddhalaisen meditaation ohjaaja.

Muuan Yuka-niminen nuori japanitar häkellytti tarinoillaan matkasta, joka oli jatkunut jo useita kuukausia ja jatkuisi yhä — seuraavana maana ollen Suomi. Vastineeksi tarinoille yritin antaa länsimaisen historian lyhyen oppimäärän sekä tietenkin selittää mitä suomalaisa perinneruokia hänen tulisi ehkä kokeilla. Minä tarjosin vain salmiakkia, kun ei muuta mukana ole. Sylkäisi pois. 

Eräs kiinalaismies kertoi olevansa menossa Prahaan, englantilaisnainen oli tullut Venäjälle kolmen kuukauden opetuspestiin, löytänyt ukrainalaisen miehen ja alkanut kääntää venäläisiä nettisivuja enganniksi. Ryhmä ruotsalaisia oli suuntaamassa meidän laillamme Siperian-radalle. Sinne aikoivat myös kolme saksalaista, jotka opettivat minulle perivenäläisen korttipelin. Yhden erän jo voitin, vaikken varmasti vielä pelin taktiikkaa tajunnutkaan.

Näiden valopilkkujen turvin uskaltaudun kohti toistaiseksi hämärän peitossa olevaa tulevaisuutta. Virvatuletkin ovat ehkä vain asennekysymys?