Ei me ny sitä sulle kerrota

En ole vieläkään oivaltanut yhtä juttua Venäjällä: minkä takia niin monet paikat yritetään viimeiseen asti pitää piilossa?

Harvassa ovat ensinnäkin ne risteykset, joissa olisi kadunnimi merkitty joka suuntaan. Kuikuilla pitää, ja parhaimmillaan vähän aikaa kävellä ja haeskella. Nimikyltin muoto ja väri vaihtelevat, eivätkä ne ole läheskään aina samassa paikassa ja samalla korkeudella. Välillä ymmärrän, ettei historiallisesti arvokkaan rakennuksen kylkeä ole haluttu tärvellä, mutta enimmäkseen kylttien puute lienee toimimattoman systeemin seurausta. Voihan tämä olla myös valinta. Ehkä kenenkään ei haluta tietävän katujen nimiä.

Kun saavuimme Pietariin, meillä oli summittainen tieto hostellin osoitteesta. GPS ja Google Maps kertoivat oikean kohdan, mutta osoitteen mukaisessa talossa ei näkynyt mitään merkkejä hostellista. Vasta tarkempi syynäys tuotti tulosta. Eräässä ovessa oli pieni lappu: Hello Hostelin asiakkaat, tämä ovi on kiinni G20-kokouksen takia, kiertäkää takaovelle, osoite se ja se, ovikoodi.

Samana päivänä etsimme Teplo-nimistä ravintolaa. Osoitteen mukaiseen kohtaan päästyämme jouduimme jälleen tovin metsästämään pientä kylttiä, joka vinkkasi sisäpihalle. Kerrassaan ihastuttava paikka, mutta sinne päästäkseen paikan olemassaolo piti todellakin tietää.

Seuraavana iltana etsimme erästä tiettyä baaria. Pari kertaa kävelimme oikean kohdan ohi, lopulta uskaltauduimme porttikongiin. Sisäpihan hämyssä tutkimme jokaista hiljaista ovea, kunnes erään oven pielestä löytyi käyntikortin kokoinen lappu. Baari oli kolmannessa kerroksessa. Upea paikka, hyvä ettei jäänyt näkemättä.

Ollessani yksin liikkeellä etsin Kunstkamera-nimistä museota. Tiesin kartan perusteella olevani hyvin lähellä. Mitään kylttiä en nähnyt, joten edellisistä kokemuksista "viisastuneena" kiersin varmuuden vuoksi koko korttelin. Ei mitään. Uusi kierros.

Hetkinen, tuossa metallisessa muistolaatassahan lukee "Kunstkamera". Tämä on siis oikea talo. Tai ainakin kortteli. Mikäs lappu tuossa raskaassa rautaovessa on? Ahaa, sisäänkäynti on 150 metriä vasemmalle. Eli suunnilleen tässä. Ei mitään. Tuolla on taas jokin tiedonanto. Ahaa, sisäänkäynti löytyy kun käännyn ensimmäisestä mahdollisesta paikasta oikealle.

Olin ollut jäljillä, kun lähdin kiertämään korttelia, sillä juuri sinne ohje minut jälleen vei. No, ainoa mikä voisi olla minkäänlainen sisäänkäynti on tuo mikä näyttää pienen kuppilan ovelta pienine ovikatoksineen. Ja onhan siinä näköjään joku myymässä jotain rihkamaakin.

Mutta voiko yksi Pietarin mielenkiintoisimmiksi mainituista nähtävyyksistä, monikerroksinen, arvokas kulttuuriantropologinen museo, todella olla tuon oven takana? Miksi ei ole mitään isompaa kylttiä? Miksi missään ei ole mitään selvää viittaa?

No kyllä. Oli kyltti. Pieni kyltti aivan oven vieressä, noin olkapään korkeudella. Hyvä ajoitus, viiden minuutin päästä olisin jo ehkä luovuttanut.

Moskovassa ensimmäistä hostelliamme etsiessämme löysimme vaivatta oikean kadun ja porttikongin, mutta sisäpihalla olimme taas kerran äimänä. Mikä lappu tuo on? Ei, ei voi liittyä mihinkään. No tuolla lukee seinällä "Hostel" kyrillisillä kirjaimilla! Ei, ovessa ei mainita mitään Galinasta. Kysymme parilta tytöltä, eivät tiedä. Kierrämme pihan uudelleen, tutkimme joka oven. Lopulta Anssi äkkää ovikellonnapin alapuolelta juhlapostimerkin kokoisen paperinpalan: "Galina".

Chicago Hostel ei ole mainonnassaan juurikaan tehokkaampi. Porttikongissa on kyllä A4-kokoinen kyltti, mutta pihan puolella menee hetki ennen kuin tajuaa että vihreäksi maalatussa metalliaidassa on itse asiassa ovi. Epäuskoinen vilkaisu talon kyljessä olevasta avoimesta ovesta. Käytävä, jonka tukkii lähes kokonaan ylösalaisin käännetty polkupyörä. Mennään nyt kuitenkin. Vielä kaksi ovea. Bingo? Ei, ei bingo, vaan Chicago Hostel. Mutta ei olisi heti arvannut.

Ehkä hostellien on hyvä olla suht huomaamattomia. Niillä ei ole aseistettuja vartijoita suurten hotellien ja monien pienten markettien tapaan. Henkilökunta koostuu lähinnä muutamasta aktiivisesta nuoresta. Jos jokin hämäräjengi saisi päähänsä tulla pitämään kekkerit, ei sitä varmaan juuri mikään tai kukaan estäisi.

Mutta että Kunstkamera?

Venäjä on sinnikkäille.

Ihan laiturilla. Ihan kujalla. Ihan pihalla.

Pari huikeaa hämmennyksen hetkeä on tullut koettua. Ne pitää ehkä opetuksen nimissä muillekin jakaa.

Kun lähdin Moskovasta kohti Nižny Novgorodia, yritin luonnollisesti olla tarkka. Olin juna-asemalla hyvissä ajoin ja selvitin heti oikean laiturin. Menin paikalle noin varttia ennen. 

Seisoksin laiturilla numero yksi lippu ja passi valmiina. Sähköisessä taulussa luki Nižny Novgorod, laituri yksi ja 14.15. Kello oli 14.03, ja laiturille alkoi pikkuhiljaa kertyä väkeä.

Odottaessani katselin ympärilleni. Kauempana katoksessa roikkui kyltti: laituri 11. Mitä ihmettä? Olinko sittenkin väärällä laiturilla? Ei, yläpuolellani luki laituri 1, samoin useassa muussa kyltissä lähelläni. Tämä oli ykkönen, kaikki viitat olivat osoittaneet tänne. Ehkä, jostakin käsittämättömästä syystä, sama raide oli sekä 1 että 11.

Laiturilla 11, turvatarkastuskopin toisella puolella, odotteli juna. Se oli sen verran kaukana etten nähnyt etuikkunan tekstiä. Ajattelin, että senhän täytyy ihan kohta lähteä, väistää minun junaani. Uteliaisuuttani menin katsomaan. Kyllä laiturilla 11 odotteli juna ja se oli menossa... Nižny Novgorodiin?

Ryntäsin juoksuun. Laiturille 11 mentiin turvatarkastuskopin kautta. Kysyin turvamieheltä: "Nižny Novgorod?" "Da, da." Kello oli 14.11. Riensin kopin läpi. Nyt näin mitä koppi oli peittänyt: kaksi raidetta, joista toinen oli 11 ja toinen 1! Ja siinähän se oli koko ajan odotellut, se minun junani.

"Vagon šest?" kysyn lähimmältä virkailijalta. Tämä viittilöi eteenpäin. Nyt huomaan vaunujen numerot ikkunoissa. Kysyn silti uudestaan toiselta virkailijalta. Tämä kehottaa elekielellä juoksemaan. Kello on 14.13. Siinä on vaunu kuusi. Virkailija katsoo lippuani ja viittaa vielä eteenpäin. Ahaa, ei tästä ovesta. Sitten tärppää. Ehdin lopulta istumaan juuri kun juna lähtee liikkeelle. Eikä se todellakaan pysähdy enää siinä kohtaa laituria missä olin kymmenen minuuttia sitä odotellut. 

Tarinan opetus? Miten sen nyt muotoilisi. Jos tiedät koko olemuksellasi että olet oikeassa paikassa, saatat olla väärässä paikassa.

Nižny Novgorodissa minulla meni ennätykselliset kolme tuntia löytää hostellille. Olin kieltämättä hieman huonosti valmistautunut, koska minulla oli tiedossa vain osoite ja niiden bussien numerot joilla pääsen hostellin antaman infon mukaan "juna-aseman bussipysäkiltä hostellin lähelle". Olin ajatellut perille päästyäni nappaavani asemalta kartan. Sellaista ei löytynyt.

Kieltämättä oli aika erikoinen tunne pällistellä hiljalleen hämärtyvää, täysin tuntematonta kaupunkia, kun ei ollut mitään käsitystä mihin päin pitäisi mennä.

Pienen haeskelun jälkeen hoksasin bussipysäkin. Pitkällisen odottelun jälkeen tuli yksi niistä numeroista jotka hostellin infossa oli mainittu. Nousin kyytiin. Rahastajanainen tuli luokseni, ojensin rahan ja sain lipun. Varmuuden vuoksi sanoin kadun nimen. Nainen hämmästyi. Sitten seurasi puheen tulva, josta ymmärsin vain sanat "ei" ja "takaisin". Kun bussi pysähtyi, hän puhui edelleen lähes hengästyneenä ja viittilöi epävarmasti hymyillen poistumaan. Epäilemättä hän yritti selittää, missä oli oikea pysäkki.

Jäin kadun varteen. Onneksi vielä hahmotin, mitkä käännökset bussi oli tehnyt, ja löysin takaisin asemalle. Ehkä asemaa lähinnä ollut pysäkki ei ollut se "juna-aseman pysäkki" joka infossa mainittiin?

Tulin takaisin mutta eri puolelle katua, McDonald'sin edustalle. Ajattelin kokeilla, onko purilaispaikan ulkopuolella ilmainen wifi. Olihan siinä. Sivistystä ja tietoa, minä huokaisin. Varmistin bussien numerot netistä.

Katsoin reittiä Googlen kartasta. Kun syötin kadunnimen, Google antoi mahdollisuuden valita kahdesta vaihtoehdosta. Ensimmäisestä en ymmärtänyt mitään, koska se oli pitkä venäjänkielinen litania, mutta toinen oli lähes identtinen hakemani nimen kanssa. Täytyihän sen olla se.

Google näytti reitin, valitsin ohjelmaan ajovälineeksi bussin. Toden totta, sehän näytti mistä bussi lähtee. Matkaa pysäkille — noin kaksi metriä, eli kadun tällä puolen. Aivan niin, sama pysäkki mutta eri suuntaan.

Odottelin bussia puolisen tuntia. Yhtäkään seitsemästä numerosta ei näkynyt. Kyllästyin ja päätin kävellä. Google mainitsi kävelymatkaksi tunnin. Olin iloinen, että edes GPS toimi — löytäisin väkisinkin hostellille jossain vaiheessa.

Käveltyäni puolisentoista korttelia näin vähän matkan päässä oikealla puolellani kolme bussia. Aivan sama, mietin, ja talsin vilkaisemaan. No mutta, siinähän oli yksi etsimistäni numeroista! Kiipesin sisään ja kysyin heti rahastajalta katua. Tämä nyökkäsi, minä maksoin ja menin istumaan. Jos tämä oli "juna-aseman bussipysäkki", niin pieni lisäohjeistus ei olisi ollut pahasta. Niin kuin että "kävele juna-asemalta joen suuntaan puolitoista korttelia". En edelleenkään tiedä, mitä hostellin info tarkoitti.

Seurasin bussimatkan etenemistä GPS:n avulla. Aluksi suunta oli oikea. Ylitimme Oka-joen hurjan mittaista siltaa pitkin, kiertelimme vähitellen kohti oikeaa kohtaa. Sitten aloimme etääntyä siitä. Jonkin aikaa etäännyttyämme rahastaja ilmoitti, että minun kannattaisi jäädä tässä pois. Näytin puhelimen kartalta, että emme olleet lähelläkään. Pitkähkö selitys, josta en tajunnut mitään, mutta päätin jäädä pois.

Lähden kävelemään pimeneviä katuja ja kujia puhelin oppaanani. Noin parin kilometrin jälkeen löydän kadun ja numeron. Talo näyttää täysin pimeältä, lähes asumattomalta. Kierrän takapihalle, ei mitään. Tarkistan kaikki ovet kahteen kertaan, menen jopa sisään yhteen pimeään, hylätyn näköiseen rappukäytävään.

Lopulta laskeudun kadulta kellaritasossa olevaan baariin. Näyttää olevan paikallinen vesipiippumesta. Koreasti pukeutunut tarjoilijatar ottaa resuisen matkailijan ystävällisesti vastaan, ohjaa istumaan. Kymmenessä minuutissa, epävarman englannin ja yhden läppärin avulla saan lopulta tietää, että tämä ei ole oikea katu.

Oikea katu oli luonnollisesti se Google-kartan ensin tarjoama vaihtoehto. Se pitkä litania, josta en tajunnut mitään. Se yritti kertoa, että kyse oli kävelykadusta.

Kun viimein pääsin perille, 20 minuutin ekstrakävelyn jälkeen, tajusin että bussi tosiaankin oli pysähtynyt hyvin lähellä hostellia. Olin ollut melkein nurkan takana.

Ja tämän tarinan opetus? Kaksi hyvin samankaltaista kadunnimeä saattavat sittenkin olla eri katujen nimiä. (Duh!)

Subjektiivinen hostelliopas, osa 4: Jekaterinburg

Jekaterinburgin Hostel Center oli varsin mukava. Sitä kai ne useimmiten ovat — ei mitään luksussviittejä, ei välttämättä aina edes erityisen hyväkuntoisia, lämpimiä, kuivia tai hyväntuoksuisia, mutta jollain vaatimattomalla tavalla viihtyisiä.

Usein tämä johtuu tietysti niitä käyttävistä ihmisistä, jotka eivät odotakaan kaiken olevan just eikä melkein, joille satunnaiset lämpimän veden katkokset, hyönteisinvaasiot ja lattiannarinat ovat matkan arkea. He ovat etsimässä jotain aivan muuta kuin pehmeitä patjoja ja Ariel Ultran tuoksuisia tyynyliinoja.

Itse myönnän auliisti olevani mukavuudenhaluinen, mutta tiedän mitä milläkin budjetilla uskaltaa toivoa.

Hostel Center on, kuten kaiketi useimmat Venäjän (ja muidenkin maiden?) hostelleista, vanhassa talossa joka on nimenomaan tähän tarkoitukseen kunnostettu. Käytön jälkiä on, mutta suomalaisessakin asuntoluokituksessa pinnat olisivat lähempänä hyvää kuin tyydyttävää.

Huoneessani oli aika kylmä. Kun tulin, siellä oli 16,5 astetta. Lämpötila nousi vähitellen 19 asteeseen. Karuun sisustukseen kuului metalliset kerrossängyt, kirjoituspöytä ja hupaisa pikku televisio, jonka avaamista en ehtinyt edes suunnitella. Käytävän toiselta puolelta löytyi keittiöntapainen sekä kylpyhuone. Hanavettä en uskaltanut juoda, ja keittiössä olikin toimistomallisen vesipisteen tankki. Tankkiin oli kiinnitetty pieni pumppu, joka tosin oli rikki.

Kylpyhuoneessa vastaan tuli hulvaton, moderni suihkukaappi jonka varusteisiin kuului vesitiiviin rakenteen ohella kaksi suihkusuutinta (katto- ja käsi-), monivärisenä vilkkuva 20-lamppuinen valoshow sekä tietenkin radio. Epäkäytännöllisen suihkusta teki kuitenkin hankalin ikinä kohtaamani kylmä/kuuma -sekoitin sekä käsisuihkun hajonnut koukku. Peseytyminen oli hidasta ja kekseliäisyyttä vaativaa, ja veden lämmön asettamisessa johonkin kiehuvan ja jäätävän väliseen pisteeseen tuhrautui epäekologinen määrä vettä.

Huoneiden ovissa olevat lukot ja kahvat, vaikkakin uudet, olivat luultavasti toimineet hyvin viimeksi tehtaalla. On vaikea ymmärtää, miksi on haluttu valita näin kallis, vaikeakäyttöinen ja herkästi rikki menevä lukkomalli, kun se ei ole edes kovin turvallinen. Useimpina aamuina heräsin valtavaan rynkytykseen, kun joku yritti hätääntyneenä päästä vessasta ulos.

En tiedä, olenko pääsemässä venäläisyyden ytimeen, kun mietin että kaikki tavalliset ja jokapäiväiset pikkuasiat voivat olla ihan missä jamassa tahansa kunhan suuret ja tarpeettomat asiat näyttävät hienoilta. Mitäpä siis hyvin toimivista ovenkahvoista tai suihkuttelijan päänahan palamisesta, kun voi monivärisessä tuikkeessa kuunnella vedenkohinan läpi viikon kuumimpia hittejä.

(Henkilökunnasta lisää erillisessä merkinnässä. Ovat sen ansainneet, hyvässä ja vähän vähemmän hyvässä.)

Subjektiivinen hostelliopas, osa 3: Nižny Novgorod

Nižny Novgorod, yhden yön mittainen välietappi matkallani Jekaterinburgiin, onnistui kyllä tarjoamaan lähes täydellisen hostellielämyksen. Smile Hostelissa oli hiljaiseksi sisustettu dormihuone, jonka vuoteissa oli jopa verhot joiden taakse saattoi vetäytyä lukemaan kirjaa omalla lukulampulla. Huone oli valaistu läpi yön sinisellä valolla joka ei häirinnyt verhon takana nukkuvia mutta jonka turvin ei tarvinnut yöllä vessaan kiirehtiessä kompastella kanssa-asukkaiden matkatavaroihin. Erittäin toimiva keksintö.

Dormihuoneessa oli jokaiselle oma lukollinen kaappi, kapeudestaan johtuen vain arvotavaralle, ei rinkoille. Kaapit edustivat vinkeää nykysuunnittelua: kaksi kapeaa kaappia muodosti jin&jang-parin, toisen ollessa tuplasti leveämpi yläpäästä ja toisen alapäästä. Kenkiä ei jätetty eteiseen vaan tuotiin omaan kaappiin muovilaatikossa, joka mahtui levennettyyn osaan näppärästi. Luonnollisesti yläpäästä levenevän kaapinoven kanssa oli oltava tarkkana — tämän opin pienestä kopautuksesta, jonka näin jälkikäteen voisi nähdä enteenä tulevasta tällistäni Jekaterinburgissa. Toivottavasti isompaa ei enää tule. Täytyy kopauttaa puuta. Kädellä, ei päällä.

Yhteistila oli laaja, osin kahden kerroksen korkuinen halli isoine tv-ruutuineen, tietokoneineen, oleskeluparvineen ja toimivine keittiöineen. Näin sesongin ulkopuolella paikka oli hyvin rauhallinen, mutta saatan kuvitella ruuhkakauden iloiset peli-illat, naurut ja ruokahetket.

Vain suihkutiloja ihmettelin suuresti. Missään ei oikein ollut kuivaa kohtaa vaatteille (ehkä tarkoitus oli mennä kylppäriin pelkässä pyyhkeessä, mikä ei kyllä olisi perushostellietiketin mukaista), ja hanasta tuleva vesi vaihteli jatkuvasti kylmän ja kuuman välillä vaikka säädöille olisi tehnyt mitä.

Kukaan henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. En nähnytkään kuin kolme eri ihmistä, koska pieni asiakasmäärä hoitui vähemmälläkin väellä. Mieleen jäi hieman intilaiselta näyttävä tyttö, joka ei juuri viettänyt aikaa vastaanottotiskin takana vaan lähinnä oleskelutilan säkkituolissa torkahdellen ja televisiota katsellen.

Lähtöhetkeä odotellessani, rankkasateen loppumista toivoen, töllötin töllötintä minäkin. Menossa taisi olla Venäjän Frendien maratoni. Univer-nimisessä sarjassa kolme mies- ja kolme naispuolista yliopistoihmistä sanailivat naururaidan päälle. Oli hauskaa havaita, että viidellä kuudesta hahmosta oli tavallaan selvä vastine Amerikan esikuvassaan. Joey kakkonen näytti hämmentävän paljon Brad Pittiltä elokuvassa 12 apinaa.

Puhuin vain yhden matkaajakollegan kanssa. Saksalainen kaveri oli kiertelemässä Venäjää. Kertoi, että Euroopan Unionin asukkaat eivät enää tarvitse viisumia Mongoliaan. Minulla sellainen on, eikä kukaan sitä hakiessani sanonut etteikö olisi tarpeen. Näinkö osuin aloittamaan matkani kerrassaan historiallisessa taitteessa? 

(Nižnyyn saapuminen oli pieni seikkailu sinällään. Siitä lisää erillisessä merkinnässä.)

Subjektiivinen hostelliopas, osa 2: Moskova

Moskovassa tuli nähtyä kaksi eri asuinpaikkaa. Ensimmäiset kaksi yötä vietin, kera Kaisan ja Anssin, hurmaavan Galina-rouvan asunnossa, jonka kahta huonetta hän piti vuokralla hostellityylisesti. Neuvostoaikainen huoneisto oli kodikas, vaikka suomalainen, standardeista kiinni pitävä kiinteistövälittäjä olisikin ehkä juossut sieltä pois kauhusta kirkuen.

Kapeat portaat neljänteen kerrokseen, silitykset ja rapsutukset Galinan huostaan ottamille viidelle kulkukissalle ja sisään himmeästi valaistuun eteiseen. Pikku käytävä keittiöön, sen varrella koppi jossa oli vain vessanpytty ja toinen koppi jossa oli vain amme. Ainoa lavuaari, kaunis lähinnä kaurismäkeläisen estetiikan mukaisesti, oli keittiössä. Huoneessamme oli yksi kerrossänky, kolme muuta sänkyä, kolme kaappia, kirjoituspöytä ja ruokapöytä. Kumma kyllä, siellä mahtui liikkumaan ihan ongelmitta.

Juuri tuossa huoneessa asui jo kymmenettä vuotta vuokralla Andrei, buddhalaista meditaatiota ja englannin kieltä opettava nuorimies. Vaatinee hitusen zeniläistä mielenlaatua että kykenee tuollaiseen elämään. Miettikääpä omalle kohdallenne: jaat jatkuvasti huoneesi 1—4 ihmisen kanssa, luotat etteivät he kajoa tavaroihisi, toivot etteivät he kuorsaa tai haise aivan karmean pahalle... ja monena aamuna heräät ja toteat että huoneessa ei ole samat ihmiset kuin eilen nukahtaessasi.

Kun kirjauduimme sisään, taimmaisessa nurkassa nukkui hyvin uupunut Yuka, joka oli tullut yhtä soittoa neljä vuorokautta junalla Irkutskista. Jo aiemmin mainitsemani japanilainen maailmanmatkaaja oli aloittanut kiertueensa puoli vuotta sitten Kaakkois-Aasiasta. Monivaiheisella matkallaan hän oli muun muassa eksynyt kerran totaalisesti Kiinassa, törmännyt viisumiongelmiin Mongolian rajalla, ottanut siksi vauhtia kotimaastaan ja mennyt lautalla Etelä-Koreaan ja sieltä Venäjälle. Juttelin hänen kanssaan Moskovassa monena päivänä, ja juttua riitti. Pienenä harmina hän hukkasi luottokorttinsa, mutta sai mitätöityä sen ennen kuin kukaan oli ehtinyt tyhjentää tiliä. Yuka jatkoi Pietarin ja Tallinnan kautta Suomeen, tarkoituksenaan päästä Islantiin ja Grönlantiin saakka. Ei mikään arka tapaus tämä.

Galinan hostellin nuorin ja hurmaavin asukas oli Julja-niminen punapää. Kovaääninen ja puhelias, juuri sellaista tyyppiä johon rakastuu ensi silmäyksellä. Julja yritti kaiken aikaa saada meistä juttuseuraa. Harmittaa kun ei ollut kielitaitoa, keskusteluista olisi voinut saada irti vaikka mitä. Henkilökohtaisesti en olisi pahastunut vaikka olisin saanut Juljasta yöksi petikaverin, mutta Kaisan allergian takia yritimme pitää ovea kiinni. Galina pahoitteli, ettei pentu ollut vielä ihan oppinut tavoille.

Koska Galinalla oli muita varauksia, siirryimme muihin paikkoihin asustamaan. Tiemme erkanivat. Minä muutin vain sata metriä Chicago Hostel -nimiseen virkeään matkaajamajapaikkaan.

Vasta pari vuotta sitten ovensa avannut Chicago oli iso, puhdas ja kaikin puolin toimiva. Dormihuone oli melko rauhallinen, huopamatolla päällystetty betonilattia ei narissut yrityksistä huolimatta. Kylpyhuoneistakaan en keksi moitteen sijaa. Jos paikasta jotain huonoa pitäisi sanoa, niin kovin kuiva se ei sateella ollut. Pohjakerroksessa tuntui koko ajan pysyttelevän tietty viileä nihkeys, eikä ulkovaatteet missään vaiheessa päässeet kuivumaan. Saamani flunssa oli varmaankin lähes yhtä paljon seurausta sisä- kuin ulkoilmasta. Toki tiedän, että pöpö ei tule kylmästä ja märästä, mutta ne altistavat kehoa. Ja Chicagossa pärski yksi jos toinenkin asukas.

Chicago oli enemmän nuorten suosiossa. Siellä tuli juteltua pieniä pätkiä yhden jos toisenkin asukkaan kanssa. Ja paikan sympaattisin työntekijä, nuori mies jonka nimeä en tainnut missään vaiheessa kuulla, laittoi yhtenä aamuna vohveleita. Kommentoin tätä vain sanalla, joka kukaties ennustaa jotain matkani loppuvaiheen reitistä: Nam!

Subjektiivinen hostelliopas, osa 1: Pietari

Kun viimeksi kerroin Jekaterinburgin hostellin yllättävästi hyökänneestä portaikosta, sain hetkellisen kivistyksen ohella päähäni kirjoittaa pari blogimerkintää hostelleja vertaillen. Siispä takaisin länteen.

Pietarissa asuinpaikkanamme oli, kuten olen jo tainnut mainitakin, Hello Hostel — Nevan rannalla olevaan vanhaan palatsiin raivattu ja rakennettu suurikokoinen majapaikka. 

Hostelli sattui olemaan lyhyen jutun aiheena, jonka Kaisa ja Anssi olivat bonganneet Allegro-junan nimikkolehdestä matkallamme Pietariin. Hostellia pidetään oivana näyttönä pioneerihengestä ja yritteliäisyydestä byrokratian yhä jähmettämällä Venäjällä.

Paikka on suosittu varsinkin niiden matkaajien keskuudessa, jotka hakevat hieman erilaisia hostellikokemuksia. Se ei ole kliininen, selkeä ja keskivertotylsästi sisustettu. Päinvastoin, se oli aika grunge hämyisine, vahvoilla ja likaisilla väreillä maalattuine porraskäytävineen ja erikoisine yksityiskohtineen. Aulassa tervehtivät vahva suitsukkeen tuoksu ja yötä päivää jatkuva tanssimusiikki.

Keittiö oli hyvin country ja garden. Iso kaasuliesi, kirpputoreilta ja ehkä aiemmilta matkaajilta kertynyt monenkirjava astiasto, tummat puupinnat ja vähintään yhtä tummat lattialaatat, tietty perusnuhruisuus. Yksi jääkaapeista oli varmaankin maailman ensimmäisiä, ja kukaties sen pakastelokeron valtavat jäämassat olivat alkaneet muodostua käyttöönottohetkellä. Täydellinen pesä oluttölkin viilentämiseen.

Suuresta oleskelutilasta löytyi pari pöytää ja sohvaa, useita mukavia tuoleja, moitteettomasti restauroitu takka — ja hyvin vähän valoa. Siellä oli mukava syödä, juoda, istuksia ja kertailla päivän tekemisiä. Lukeminen loppui auringon laskettua.

Vessoja ja kylpytiloja oli riittävä määrä, ja ne toimivat ongelmitta. Viemäriputkien pienuudesta johtuen vessan seinältä löytyi mielenkiintoinen ilmoitus: Ethän laita minkäänlaista paperia pyttyyn. Se sai katsomaan lavuaarin alla olevaa kannellista, suht täyden näköistä roska-astiaa aivan uusin silmin. No, yksityiskohtiin menemättä: maassa maan tavalla.

Dormihuone oli korkea ja avara. Sinne mahtui vaivatta viisi kerrossänkyä, kaappirivistö ja sohvaryhmä. Seinällä, harmillisesti sänkyjen takana, oli monen metrin mittainen piirrosjäljennös Bismarck-nimisestä sotalaivasta. Hostellin kunnostajat olivat näin päättäneet kunnioittaa vuosia palatsissa asuneen Otto-herran muistoa.

Meillä oli onni tavata Anton, paikan perustaja. Hän oli myynyt bisneksen jo vuosi sitten, mutta sattui pistäytymään visiitillä juuri kun olimme istumassa iltaa oleskelutilassa. Eräs työntekijöistä, käsittääkseni nimeltään Marrat, teki ison kattilallisen borssia, ja hyvän aterian ohella saimme kuulla paljon taustaa asuinpaikastamme.

Anton oli ystävineen vuokrannut talosta aluksi vain yhden huoneen. He olivat asuneet kylmässä talossa ilman vettä ja sähköä ja alkaneet pikku hiljaa kunnostaa paikkoja. Antonin vanhemmat olivat tulleet Pietariin katsomaan, miten poika pärjää, ja kauhistuneet nähdessään kylmän ja kolkon huoneen makuupusseineen ja spriikeittimineen.

Vähä vähältä homma oli kuitenkin edennyt: sähkö, vesi, viemäröinti, lämmitys. Joukko maksoi vuokraa yhä useammasta huoneesta ja viimein lähes koko siivestä. Tuntuu hullulta ajatella että he todellakin maksoivat omistajalle siitä, että kunnostivat sodasta lähtien käyttämättömänä olleen talon asuttavaan kuntoon. Näinkö se menisi Suomessakin?

Anton oli myynyt osuutensa hostellista, kun toiminta oli viimein alkanut pyöriä enemmän tai vähemmän ongelmitta. Syyksi hän kertoi meille, että oli luonteeltaan haasteita etsivä. Vai niin, no enpä olisi heti arvannut.

Ilmapiiri Hello Hostelilla oli hyvin rento. Asukkaat saivat olla koko lailla miten lystäsivät. Kaikki luottivat siihen, että ihmisillä on järki päässä — ja niinhän useimmilla reissaajilla on. Mitä olen itse päässyt toteamaan, rinkkaretkeläiset tapaavat olla ehkä hivenen hulluja, mutta hyvin avoimia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Paljon ikävämpää käytöstä olen usein nähnyt oikeiden hotellien asiakkaiden keskuudessa: valitetaan mitättömistä asioista, kyräillään naapureita, jutellaan paikallisväestöstä jopa halveksivaan sävyyn. Ja luonnollisesti ryypätään.

Ainoa todella outo tapaus oli mies, jonka mainitsin jo parissa aiemmassa blogimerkinnässä. Menemättä enää syvemmälle hänen uskomuksiinsa, joiden mukaan olemme lähellä loppua ja kaiken suhteen niin pahasti väärässä että oli ihme ettemme sitä käsittäneet, mainitsen vain että hän vietti kaikki yönsä hyttyssavupilven keskellä. Kun pyysimme ettei hän käryttäisi Offia dormihuoneessa, hän siirtyi nukkumaan oleskelutilan sohvalle ja tuprutteli siellä. No, jos kerran jo innolla odottaa toista tulemista, niin kenties syöpä ei mieltä paina. Ja jos tiede on kaiken suhteen väärässä, niin ehkä ne hyttyssavut sisätiloissa ovat sitten täysin vaarattomia.

Pitkä tovi tuli juteltua myös erään perulastytön kanssa. Adrianna oli menossa Suomeen, ja oli hyvin kiinnostunut koululaitoksestamme. Hän ilahtui suuresti, kun Kaisa ja Anssi lupasivat yrittää järjestää hänet päiväksi seuraamaan jotain opetusta.

Adrianna oli kiinnostunut myös kielestämme — varsinkin sen jälkeen kun mainitsin että suomi ei erottele sukupuolta kolmannen persoonan kohdalla. Tasa-arvoistahan se on tavallaan, vaikkakin joskus kirjoittajalle hankalampaa. Eikös joku joskus ehdottanut, että ottaisimme käyttöön sanan "hen" sanan "hän" rinnalle? Olisiko se nyt sitten jotenkin kamalan väärin?

Perun oloista Adrianna ehti myös kertoa. Karua on elämä varsinkin pääkaupungissa Limassa. Koulutusjärjestelmä ei toimi, liikenne ja saasteet ovat vailla mitään rajoituksia ja rikollisuus rehottaa. Yhä silti sinnekin haluaisin.

Hostellissa oli porukkaa joka puolelta maailmaa. Kaikkien kanssa ei ehtinyt edes sanaa vaihtaa — erään belgialaisenkin kanssa vaihdoin vain taskuun jääneitä euroja ja senttejä rupliksi, kun kuulin hänen kavereineen lentävän pian kotiin. Isolla joukolla oli maahan tullut myös nuoria tunisialaismiehiä sekä pieni seurue Amerikoista.

Tämä olkoon viimeinen kerta kun kiroan Hello Hostelin pahimmat vieraat. Muutama pistojälki selkäpuolella kutiaa yhä, ja ruvet peittyvät varmaankin vasta malariaa levittävien serkkujen terveisten alle.

Pum

Eilen särki vähän aikaa päätä. Mutta ei mistään yleisvoinnillisesta (onko se sana? nyt on!) syystä, vaan ihan vain koska löin sen.

Onko teille koskaan käynyt niin, että olette kulkeneet jostakin paikasta läpi jo monet kerrat ihan tavallisesti, pystyasennossa, vailla mitään ajatusta siitä että tuossa kohdassa olisi jotain varomista — ja sitten eräällä kerralla te yllättäen lyöttekin päänne kattoon?

Suomessa tämä ei ehkä ole normaalioloissa mahdollista. Ainahan me kuljemme valppaammin, jos menemme esimerkiksi todella vanhaan talonraunioon — pannuhuoneista, suksivarastoista ja ydinvoimaloista nyt puhumattakaan. Mutta normaalissa suomalaisessa talossa katto ei vain satu yllättäen olemaan tielläsi.

Toista se on täällä suuressa maailmassa. Jekaterinburgin Hostel Centerissä siisti, hyväkuntoinen, vain pari vuotta sitten peruskorjattu portaikko vie kellarikerrokseen jossa huoneeni on. Taisi olla kutakuinkin kolmaskymmenes kerta kun tepsuttelin portaat alas, kun yhtäkkiä yhtä lailla siisti ja hyväkuntoinen kattopalkki löi minua päähän. Eikä vain päähän, vaan ihan keskelle otsaa. Hetkeksi sumeni, ja katsoin viisaammaksi istahtaa lattialle muutamaksi toviksi.

Parin minuutin perästä nousin päätäni hieroskellen tutkimaan kattoa. Se oli niin kuin ennenkin. Mikään ei roikkunut, mikään ei ollut notkahtanut alemmaksi. Juuri tämän saman kohdan olin alittanut monta kertaa. Koetin toistaa tapaturmaa, huomattavassa määrin hidastettuna tietysti. Tuloksetta. Palkin ja pään väliin jäi useita senttejä. Olinko jotenkin hypännyt? Testasin tätäkin teoriaa, mutta en vain enää kyennyt lyömään päätäni.

Keskityn olemaan kiitollinen, että vältyin sairaalareissulta. Ei turvotusta, ei pahoinvointia, ja päänsärkykin meni pian pois. Mutta olipahan kumaus. Enää en luota yhtä sokeasti venäläisiin rakennuksiin.

Josko vasta tänään Moskovasta kränään

Tämä on viimeinen iltani Venäjän pääkaupungissa. Päässä pyörii hyvin vähän. Istun Chicago Hostellin oleskelutilassa yrittäen koota ajatuksiani. Sateen jäljiltä on hieman nihkeä ja viluinen olo, vaikka kuiviin ja lämpimiin onkin jo vaihdettu.

Yritän piristää itseäni rakuunanmakuisella limsalla. Maistoin sitä kerran Helsingissä, kun kävin ystäväni Tonin kanssa venäläisessä kaupassa. En muista juomaa muualla nähneeni, mutta Venäjällä se osui hyvin pian silmiini kaupan hyllyltä. Tykkään.

Moskova, vaikka lienee varsin miellyttävä ja paikoin kauniskin kaupunki, ei ole nyt oikein maistunut. Muutama mukava ihminen on tullut tavattua, hyviä hetkiä vietettyä, mutta sade ja koleus tuntuvat masentaneen paitsi kaupungin myös minut.

Säästä huolimatta olen yrittänyt olla liikkeellä. Tunti- ja kilometritolkulla kävelyä märillä kaduilla autojonojen ja likaisenharmaiden rakennusten välissä. Välillä sateenvarjojen peittämät ihmismassat tuovat mieleen kreikkalaisten falangit tai roomalaisten kilpikonnamuodostelmat ylös nostettuine kilpineen. Oma varjoni on hajoamaisillaan kolmen päivän käytön jälkeen. 

Kaikkialla rakennetaan. Asvaltit on revitty auki, seinät on peitetty telineillä. Historiallisesti merkittävämpien talojen seinät on peitetty noiden seinien näköisillä pressuilla. Putkia raijataan joka puolelle, pölyisiä laattoja on pinossa, jonossa ja rivissä. Öisin hitsausliekit ja keltaiset varoitusvalot korvaavat pilvien taakse unohtuneen tähtitaivaan. 

Remonttien takia monet nähtävyydet ovat kiinni — tai auki vähemmän kuin yleensä. Punaisella torilla on purettu jonkin ison konsertin katsomoa koko sen ajan kun olen ollut täällä.

Rakennustöiden ja sään ohella Moskovaa vaivaa samat asiat kuin kaikkia suurkaupunkeja: melu, saasteet, kiire. Liikenteessä onneksi enimmäkseen muistetaan olla kohteliaita, mutta tämä ei todellakaan ole tällä hetkellä hyvä paikka rauhaa ja mielen tasapainoa etsivälle.

Onnekseni kohdalle on osunut hauskoja ihmisiä. Pari ensimmäistä yötä olin hurmaavan Galina-nimisen rouvan pitämässä asunnon kokoisessa hostellissa. Hänestä varmasti lisää vielä myöhemmin. Galinan ja hänen miehensä pitkäaikaisvieraana eleli briteissä syntynyt Andrei, englanninopettaja ja buddhalaisen meditaation ohjaaja.

Muuan Yuka-niminen nuori japanitar häkellytti tarinoillaan matkasta, joka oli jatkunut jo useita kuukausia ja jatkuisi yhä — seuraavana maana ollen Suomi. Vastineeksi tarinoille yritin antaa länsimaisen historian lyhyen oppimäärän sekä tietenkin selittää mitä suomalaisa perinneruokia hänen tulisi ehkä kokeilla. Minä tarjosin vain salmiakkia, kun ei muuta mukana ole. Sylkäisi pois. 

Eräs kiinalaismies kertoi olevansa menossa Prahaan, englantilaisnainen oli tullut Venäjälle kolmen kuukauden opetuspestiin, löytänyt ukrainalaisen miehen ja alkanut kääntää venäläisiä nettisivuja enganniksi. Ryhmä ruotsalaisia oli suuntaamassa meidän laillamme Siperian-radalle. Sinne aikoivat myös kolme saksalaista, jotka opettivat minulle perivenäläisen korttipelin. Yhden erän jo voitin, vaikken varmasti vielä pelin taktiikkaa tajunnutkaan.

Näiden valopilkkujen turvin uskaltaudun kohti toistaiseksi hämärän peitossa olevaa tulevaisuutta. Virvatuletkin ovat ehkä vain asennekysymys?

Pietari Suuri hattunsa polki

Täytyy sanoa että paljon on tullut käveltyä tässä muutamassa päivässä. Helposti kymmenkunta kilometriä per päivä.

Pietari on suuri, välimatkat pitkiä. Metro toki helpottaa, mutta meidän hostelliltamme on lähimmälle asemalle pitkälti toista kilometriä. Ja metrossahan ei näe kaupunkia lainkaan.

En ole loppupäivinä jaksanut enää koluta nähtävyyksiä, ennemminkin olen vain samonnut sinne tänne, katsellut kaupunkia. Istuksinut nurmikoilla ja kahviloissa.

Ainoa kohde mihin tein lähempää tuttavuutta oli Iisakin kirkko. Tokihan se nyt piti nähdä, kun kerran Pietariin tuli.

Kirkko on iso. Yksi isoimmista missä olen käynyt. Melkoisia väreitä sai aikaan keskikupolin alla seisominen. Valo, värit, rakenteiden jyhkeys, lukemattomat yksityiskohdat... Voin hyvin kuvitella, miltä entisajan rahvaasta mahtoi tuntua kun he ensi kertaa astuivat sisään. Näky on henkeäsalpaava.

Kirkon katolta puolestaan avautui näkymä yli koko kaupungin. Lintuperspektiivi ei merkittävästi selventänyt eri paikkojen sijanteja ja etäisyyksiä, koska kaupunki on niin monimuotoinen — mutta jos nyt ei osannut kartasta katsoa millä puolella Nevaa jokin tietty rakennus on, niin katolla käynnin jäljiltä ei luulisi olevan epäselvyyttä. 

Katolta näki myös valtavan restaurointiurakan toisesta vinkkelistä. Kaksi torneista on pressun alla, kellot mekanismeineen maan pinnalla turistien ihmeteltävänä. Katolla kauniiden patsaiden lomassa kuljeskeli nuhjuisia työmiehiä mahorkka huulessa. Kontrasti on kiva asia.

Vaikka monet arkkitehtuurisesti tärkeät kohteet on pidetty kunnossa, on joka puolella myös rapistuvia rakennuksia. Kaikkea ei ole varaa korjata. Monenlaisia projekteja on, ja tämä hostellikin — entinen palatsi, no less! — on yksi sellainen. Uusiokäyttö on ilmeisesti kovassa huudossa, tarvittaisiin vain paljon enemmän uskaliaita ja aloitekykyisiä ihmisiä.

Onnistuin lopulta saamaan videolle yhden tämän kaupungin pikku erikoisuuksista: siltojen noston. No, kuvasin siis yhden sillan noston. Eli mitä ihmettä?

Joka yö kymmenkunta kaupungin lukuisista silloista avataan, jotta suuremmat laivat pääsevät syvemmälle kaupunkiin. En tiedä mitä odotin, mutta kaikessa äänettömässä jykevyydessään toimitus oli kuitenkin lähinnä vaisun käytännöllinen. Ehkä videosta olisi tullut hienompi, jos olisin jaksanut etsiä paikan mistä näkisi kolmen sillan noston samanaikaisesti. Jos kohta en tiedä, onko sellaista kuvauspistettä edes tarjolla — varsinkaan öiselle, köyhälle kadulla kulkijalle.

Juna Moskovaan lähtee parin tunnin päästä. On siis aika hyvästellä reittimme ensimmäinen kaupunki. Kuin tilauksesta yksi hostellin vieraista tapailee haikeanpuoleista melodiaa oleskelutilan erittäin epävireisellä pianolla.

On joka tapauksessa yksi asia jota en jää kaipaamaan: hyttyset. Lähden Pietarista hieman surumielisenä, joltisenkin jännittyneenä ja runsaasti itseäni raapien.

 

Torakka ja maailmanloppu

Tänä aamuna näin reissun ensimmäisen vapaana liikkuvan torakan. Heräsin, nousin istumaan yläpedilläni, ja siinähän tuo kipitteli päätykaiteella.

Pieni puistatus meni ruumiini läpi. Kuinka moni sen kavereista vaeltaa parhaillaan lakanoissani? Missä kaikkialla ne ovat käyneet nukkuessani?

No, koskapa ne eivät pure tai pistä eivätkä levitä tauteja muuten kuin saastuttamalla syömäänsä ruokaa, annoin otuksen jatkaa kipittelyään.

Paljon mieluummin tappaisin kaikki huoneeseen tunkeutuvat hyttyset. Niitähän tavataan pitää lähinnä ärsyttävinä, muttei vaarallisina — vaikka ne ovat tietysti välillisesti vastuussa useimmista ennenaikaisista kuolemista koko maailmassa. Minullakin on iho jo aivan paukamilla, eikä kutina ota laantuakseen. Jos moinen jatkuu, niin kerään Kaakkois-Aasiassa kaikki mahdolliset taudit malariasta aivokuumeisiin.

Eilen katselin kaikenlaisia kuolleita ötököitä pitkään ja hartaasti. Pietarin luonnontieteellisen museon vitriineissä oli upea kokoelma. Kämmenen kokoisia kovakuoriaisia, puolentoista kämmenen kokoisia perhosia, kahden vaaksan mittaisia sauvasirkkoja... Luonto tylyttää.

Oikein kunnon isoja torakoita, niitä ällöttävimmän näköisiä, tuijottelin museon perältä löytyneessä elävien ötököiden mininäyttelyssä. Pitkulainen, litteä, hieman ovaalin muotoinen suojakilpi, jotenkin niljakkaan ja likaisen värinen, ja sen alla lähes näkymättömissä pienet jalat joita liikuttelemalla kilpi möngersi eteenpäin kuin itsestään. Yäk.

Yritin totuttautua ajatukseen, että juuri tuollaisia kopsahtelisi katosta vuoteeseen Vietnamissa. Hoin itselleni, että kyseessä on vain kammo. Se oli hyödyllinen vaisto vuosituhansia sitten, mutta nyt tiedän että juuri tuota lajia ei tarvitse pelätä. Aikani kun näitä ölliäisiä katselin, aloin jo melkein nähdä limaisen kilven hienona, kiiltävänä ritarivarusteena.

Luonnontieteellisissä museoissa on mukava käydä. Joitakuita ne karmivat, toisia ärsyttävät, mutta minä katselen täytettyjä eläimiä kuin taideteoksia. Vaatii melkoista taitoa saada eläimet luontevan näköisiin ja eläväisiin asentoihin, mutta Pietarin museossakin riitti onnistuneita esimerkkejä sadoittain. Lisäksi on hämmentävää tajuta, minkä kokoinen hirvi voi oikeasti olla — tai mursu tai rapu tai makeanveden kala.

Voin vain toivoa, ettei kokoelmia varten ole vaarannettu minkään lajin säilyvyyttä, mutta tappaminen ja täyttäminen on varmasti jollakin tasolla eettisempää kuin vangitseminen ja kymmenen neliön häkkiin vieminen. Sitä paitsi nyt museoyksilöt ovat jo kuolleita — jos niitä ei käytettäisi esimerkiksi tähän erittäin opettavaiseen tapaan, jos ne eivät olisi koululaisten ja muunkin kansan nähtävillä, uhraus olisi mennyt hukkaan.

Poikkesin eilen myös Kunstkamerassa, joka on iso ja monipuolinen kulttuuriantropologinen näyttely. Taisi olla voimat vähissä, kun lähinnä vaeltelin salien läpi. Kolme kerrosta eri kansojen ja kulttuurien vaatteita ja esineistöä, niiden arkkitehtuureista kertovia pienoismalleja ja paljon muuta. Aiheesta kiinnostuneet viihtyisivät siellä varmasti monta päivää.

Keskikerroksen pääsali on omistettu luonnon poikkeamille. Kymmenissä lasipurkeissa killuu epämuodostuneita sikiöitä ja tautien runtelemia elimiä riittävästi useammankin heikkohermoisen painajaisiin. Hyvin lievää kuvotusta lukuun ottamatta tämäkään osasto ei nyt sattunut sykähdyttämään. Ehkä päivä ja olo oli väärä.

Iltamyöhällä antauduin pitkään ja vaivalloiseen keskusteluun. Aiemmassa blogissa mainitsemani hyttyssavutyyppi osoittautui raamattuveikoksi pahimmasta päästä. Pommitimme häntä erään britin kanssa kysymyksillä kahden tunnin ajan, mutta mies oli itse Mr Teflon. Kaikkiin hänen väitteisiinsä on olemassa selvät vastaväitteet, mutta faith is strong with him. Ihmiskunta on kuusi tuhatta vuotta vanha, kaikki raamatun ennustukset ovat käyneet päivälleen toteen (tosin yhtä ainutta vakuuttavaa esimerkkiä ei saatu nyhdettyä), vedenpaisumus on totta ja lopunajat ovat käsillä.

Vuosi 1914 oli lopun alku, ja Jeesus on ilmoittanut että lopunajan kesto ennen viimeistä repäisyä on verrattavissa Nooan aikojen tapahtumiin. Nooa sai 121 vuotta aikaa arkin rakentamiseen, eli paras veikkaus olisi 2035. Mutta tämä ei tietenkään ole ihan tarkkaa, vaikka raamattu onkin ennustuksissaan äärimmäisen täsmällinen ja virheetön.

Luonnollisesti kaikki muut maailmanlopunennustukset, joita raamatun pohjalta on tehty jo vähintään kymmeniä (ainakin vuosille 500, 533, 666, 699, 1000, 1033, 1666, 1914, 1925, 1942, 1945, 1984, 1991, 1999 ja tietysti 2000, mitä muistan kuulleeni tai lukeneeni), olivat vääriä tai niitä ei ollut olemassakaan. Useimmat historiankirjat siis valehtelevat, paitsi silloin kun ne tuntuvat vahvistavan raamatun tarinoita.

Keskustelu ei päättynyt maailmanloppuun vaan uuvahtamiseen. Menin nukkumaan kahdelta, mutta heräsin silti ennen kahdeksaa. Mitähän tästäkin päivästä tulee.  

Olin itse asiassa valveilla siihen saakka että näin meitä lähimmän sillan avattuna. Toivottavasti ehdin vielä todistaa Nevan jokaöisen siltaspektaakkelin. Siitä lisää sitten jos se tapahtuu. 

Nyt kaupungille.

Pyhä Pietarissa

Olen hereillä jo kahdeksalta. Hostellin ryhmämajoitushuoneessa on hiljaista. Ulkoa kuuluu alati kasvavan aamuliikenteen melu, jota säestävät Nevan lokkien huudot.

Yksi asukkaista on poistunut: aavistuksen oudon oloinen nuorimies, joka on kahtena iltana käryttänyt Offin hyttyssavua sisällä. Nukkumaan on pitänyt mennä järkyttävässä katkussa, miettien kuinka paljon karsinogeeneja tulee yön aikana hengiteltyä. Nyt savu on onneksi hälventynyt. Ihme ettei henkilökunta ole sanonut mitään. 

Henkilökunta kyllä vaikuttaa melko rennolta, venäläiseen tapaan. Kaikki on vähän rempallaan, mutta elämä jatkuu. 

Pietari näyttää Helsingiltä, jota on liioiteltu kaikin mahdollisin keinoin. Paljon samantyylisiä rakennuksia, vain isompia ja prameampia. Ei kai ole ihme, että Helsinki on kelvannut kuvauspaikaksi monelle Pietariin sijoittuvalle elokuvalle.

Pramea on muinoin ollut tämä hostellikin. Nevan varrella oleva, vuosikymmeniä sitten tyhjilleen jäänyt palatsi on saatettu taas asuttavaan kuntoon — etupäässä purukumilla ja käytetyillä klemmareilla, mutta tästä johtuva huokeus tietysti kiinnostaa köyhiä reppuretkeläisiä.

Kurotan kerrossängyn yläpediltä raottaakseni ikkunaverhoa. Sunnuntaiaamu valkenee kuulaana edellisten päivien tapaan. Joen rantaa koristavat Venäjän lipun väreistä muotoillut G20-mainokset. Obama taisi jo lähteä häntä koipien välissä. 

Viikonloppu on sujunut ongelmitta. Perjantaiaamu alkoi kuudelta Helsingissä. Rautatieaseman kioskilla näin aikaisen heräämisen merkit matkatoverieni Kaisan ja Anssin silmissä yhtä hyvin kuin tunsin ne omassa vatsassani. Junassa olo kohentui kuitenkin varsin pian.

Allegro kiidätti meidät Pietariin kolmessa ja puolessa tunnissa. Viipuri näytti taivaalle kipuavan auringon valossa komealta, maaseutu ympärillä stereotyyppisen rappeutuneelta. 

Olen rajan eri puolilla olevien rakennusten kuntoeron pannut merkille jollain toisellakin matkallani — olisiko ollut Itävallan ja Tšekin raja kyseessä. Idylliset maalaiskartanot puutarhoineen ja Bemareineen vaihtuvat silmänräpäyksessä notkokattoisiin murjuihin ja mutaisilla pihoilla ruostuviin Ladan-runkoihin. Elintasoerot selkeimmillään.

Finljandski-asemalta oli kuuden kilometrin kävely hostellille, mutta se ei uuvuttanut niin paljoa etteikö olisi vielä jaksanut lähteä iltapäivällä reippailemaan. Historiallinen keskusta alkoi hahmottua, kun kävelimme kartta kädessä katuja edestakaisin.

Matkan alun kunniaksi nautimme runsaan liikelounaan Teplon viehättävässä sisäpiharavintolassa. Kolmiosainen ateria maksoi vain kuusi ja puoli euroa. Hintaan sisältyneinä ruokajuomina oli veden sijaan hilloa, kiisseliä ja sattumatonta sekametelisoppaa. Olin hyvin vähällä sanoa että tämä on jo liian paksua.

Eilinen päivä menikin melko tarkkaan Eremitaašin loputtomilla käytävillä. Museoksi muunnettu Talvipalatsi sivurakennuksineen on valtava kompleksi, jonka sokkeloissa menee pää pyörälle. Huimausta eivät juuri auta toinen toistaan hulppeammat huoneet tauluineen, veistoksineen ja yksityiskohtia pursuavine huonekaluineen.

Erityisesti mieleeni jäivät Constant Troyonin utuisen kaunis Markkinoille lähtö sekä James Coxin mestarillisesti rakentama riikinkukkokello ylellisessä, valkoisen marmorin ja kristallikruunujen hallitsemassa salissa.

Kelloa ei nykyään kovin usein laiteta käyntiin, joten minulla kävi aikamoinen tuuri. Osuin olemaan salissa juuri, kun jonkun afrikkalaisen valtionpäämiehen seurue vyöryi paikalle. Kuuden turvamiehen vartioima, lähes 20-päinen joukko valokuvaajineen ja tv-toimittajineen katsoa tapitti, kun hintelä museovirkailija avasi lasikopin oven, astui arvokkaan varovasti sisään ja käänsi hansikkaaseen verhotulla kädellään avaimesta.

Suunnaton helinä täyttää huoneen. Lähes ihmisen korkuinen, kullanvärinen riikinkukko herää eloon. 1700-luvun lopulla valmistettu, äärimmäisen monimutkainen mekanismi alkaa nostaa ja avata pyrstöään. Kymmenet toisiinsa kytketyt metallilevyt levittäytyvät upeaksi viuhkaksi, pitkä kaula kohoaa, koko lintu pyörähtää siivet levällään ympäri. Vieressä oleva, niinikään kullattu maatiaiskukko kiekaisee omituisella pilliäänten sarjalla. Näytös on ohi.

Tulkin selittäessä kiireisellä ranskankielellä seurue jatkoi matkaansa. Hintelä virkailija astui ulos kopista vähintään yhtä arvokkaasti kuin meni sisäänkin. Jossain toisaalla, tupakansavuisessa, mahonginsävyisessä toimistossaan Eremitaašin intendentti ehkä naputteli sormiaan vastakkain ja myhäili tyytyväisenä.

Minä kiersin museota vielä kolme tuntia, söin kahvilassa Napoleon-kakkua ja palasin kaupan kautta hostellille. Hostellin keittiön kaasuhellalla valmistamani curry-papumössö onnistui hyvin.

Nyt seuraava aamu on jo pitkällä. Suunnitelmissa on Kunstkamera ja eläintieteellinen museo. Mutta nehän nyt ovat vain suunnitelmia — ja tämä on Venäjä.

Välipalamietintö

En ole ajatellut tehdä tästä mitään ruokablogia — niitä lienee tarpeeksi muutenkin. Mutta varmasti kirjoitan mielenkiintoisista kulinaristisistakin kokemuksista, jos niitä kohdalle osuu.

Aloitan tällaisella oudolla aivopierulla, jonka kirvoitti Tanpereen-bussiin sattumoisin ostamani eväät.

Aamupalani koostui muutamasta riisipiirakasta, kirsikanmakuisesta Coca-Cola Zerosta, juotavasta terveysvaikutteisesta jogurtista sekä salmiakkiaskista. Tiedän, omituista jo sinänsä. But wait, there's more — miettikääpä hetki näitä ruokia.

Suomalainen perinneruoka, jossa kuitenkin on riisiä. Riisi tulee useimmiten Kaukoidästä.

Amerikan kansallisjuoma, jonka uusimmassa ilmenemismuodossa on kirsikkaesanssia. Kirsikoista kai monelle tulee mieleen Japani.

Moderni versio itäeurooppalaisesta maitotuotteesta, jonka juuret ovat kuitenkin Intian suunnalla.

Ahaa...?

Toiselta kantilta katsottuna kohtuullisen terveellinen leivonnainen, terveysvillityksen myötä sokerista vapautettu virvoitusjuoma ja jogurtti johon on lisätty takaisin kaikki ne terveelliset ravintoaineet jotka tuhoutuivat aiemmissa käsittelyvaiheissa.

Ja jälkiruoaksi salmiakkia, joka luokitellaan herkuksi vain pohjoismaissa ja Hollannissa, mutta jonka keskeisin ainesosa (siis lakritsi) tunnetaan Kiinassa ennen kaikkea perinteisenä lääkeaineena.

Että sellainen ateria. Ja olen kuitenkin yhä Suomessa.

Viimeinen yö kotona

Rinkka on lattialla, jotenkin avuttoman näköisenä. Täytä minut, se sanoo. Ja minä täytän.

Oma oloni on lähes yhtä avuton. Tekisi oikeastaan mieli vain heittäytyä viereen makaamaan. Eikö tässä nyt olisi parempi, pehmeällä ja lämpimällä matolla, keskuslämmityksen turvissa, kolmoislasien eristämänä maailmasta.

Mieli on tyhjä, mutta hyvä niin. Lähden täyttämään sitä kuten olen täyttänyt rinkkaani viimeiset pari viikkoa: hitaasti, hartaasti, mietiskellen. Avoinna kaikenlaisille ajatuksille.

Edessä on valtava matka. Monta kertaa Suomen päästä päähän. Tulen varmaan istumaan yhtä soittoa junassakin Suomen mittaisia etappeja.

Tiedän, minkä kokoinen Siperia on. Tiedän, minkä kokoinen Kiina on. Mutta en oikeasti käsitä. Ehkä käsitän tämän matkan jälkeen.

Minulla ei ole sen kummempia odotuksia. Olen koettanut väistellä niitä. En edes tiedä, mihin maihin päädyn Venäjän, Mongolian ja Kiinan jälkeen. Vietnam? Ehkä. Laos? Luultavasti. Kambodza? Niinpä, kuka tietää. Thaimaa, Nepal, Bali...?

Ehkä rahat loppuvat jo Shanghaissa. Ehkä paniikki iskee Pietarin asemalla ostaessani junalippua Moskovaan. Mitä ihmettä oikein kuvittelin tekeväni, nyt äkkiä kotiin.

Olisi mukavaa olla konkari, hurauttaa joka vuosi uusiin seikkailuihin, tietäen kohtaavansa monenlaisia vaikeuksia mutta pärjäävänsä niiden kanssa aina jotenkin. Minä en tiedä. Minä korkeintaan toivon. Mutta ehkä se onkin yksi tämän matkan tärkeimmistä syistä.

Pitäisikö sen olla kaikkien matkojen tärkein syy?

Viimeinen yö kotona. Viimeiset siivoilut, pyykit, tarkistukset, lisäykset, poistot. Suunnilleen mitä vain saa hankittua matkan varrelta, mutta silti hermostuttaa jokaikinen valinta. Ja kunhan nyt en vain jättäisi hellaa päälle.

Miltähän tämä huone näyttää, kun palaan?