Nižny Novgorod, yhden yön mittainen välietappi matkallani Jekaterinburgiin, onnistui kyllä tarjoamaan lähes täydellisen hostellielämyksen. Smile Hostelissa oli hiljaiseksi sisustettu dormihuone, jonka vuoteissa oli jopa verhot joiden taakse saattoi vetäytyä lukemaan kirjaa omalla lukulampulla. Huone oli valaistu läpi yön sinisellä valolla joka ei häirinnyt verhon takana nukkuvia mutta jonka turvin ei tarvinnut yöllä vessaan kiirehtiessä kompastella kanssa-asukkaiden matkatavaroihin. Erittäin toimiva keksintö.
Dormihuoneessa oli jokaiselle oma lukollinen kaappi, kapeudestaan johtuen vain arvotavaralle, ei rinkoille. Kaapit edustivat vinkeää nykysuunnittelua: kaksi kapeaa kaappia muodosti jin&jang-parin, toisen ollessa tuplasti leveämpi yläpäästä ja toisen alapäästä. Kenkiä ei jätetty eteiseen vaan tuotiin omaan kaappiin muovilaatikossa, joka mahtui levennettyyn osaan näppärästi. Luonnollisesti yläpäästä levenevän kaapinoven kanssa oli oltava tarkkana — tämän opin pienestä kopautuksesta, jonka näin jälkikäteen voisi nähdä enteenä tulevasta tällistäni Jekaterinburgissa. Toivottavasti isompaa ei enää tule. Täytyy kopauttaa puuta. Kädellä, ei päällä.
Yhteistila oli laaja, osin kahden kerroksen korkuinen halli isoine tv-ruutuineen, tietokoneineen, oleskeluparvineen ja toimivine keittiöineen. Näin sesongin ulkopuolella paikka oli hyvin rauhallinen, mutta saatan kuvitella ruuhkakauden iloiset peli-illat, naurut ja ruokahetket.
Vain suihkutiloja ihmettelin suuresti. Missään ei oikein ollut kuivaa kohtaa vaatteille (ehkä tarkoitus oli mennä kylppäriin pelkässä pyyhkeessä, mikä ei kyllä olisi perushostellietiketin mukaista), ja hanasta tuleva vesi vaihteli jatkuvasti kylmän ja kuuman välillä vaikka säädöille olisi tehnyt mitä.
Kukaan henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. En nähnytkään kuin kolme eri ihmistä, koska pieni asiakasmäärä hoitui vähemmälläkin väellä. Mieleen jäi hieman intilaiselta näyttävä tyttö, joka ei juuri viettänyt aikaa vastaanottotiskin takana vaan lähinnä oleskelutilan säkkituolissa torkahdellen ja televisiota katsellen.
Lähtöhetkeä odotellessani, rankkasateen loppumista toivoen, töllötin töllötintä minäkin. Menossa taisi olla Venäjän Frendien maratoni. Univer-nimisessä sarjassa kolme mies- ja kolme naispuolista yliopistoihmistä sanailivat naururaidan päälle. Oli hauskaa havaita, että viidellä kuudesta hahmosta oli tavallaan selvä vastine Amerikan esikuvassaan. Joey kakkonen näytti hämmentävän paljon Brad Pittiltä elokuvassa 12 apinaa.
Puhuin vain yhden matkaajakollegan kanssa. Saksalainen kaveri oli kiertelemässä Venäjää. Kertoi, että Euroopan Unionin asukkaat eivät enää tarvitse viisumia Mongoliaan. Minulla sellainen on, eikä kukaan sitä hakiessani sanonut etteikö olisi tarpeen. Näinkö osuin aloittamaan matkani kerrassaan historiallisessa taitteessa?
(Nižnyyn saapuminen oli pieni seikkailu sinällään. Siitä lisää erillisessä merkinnässä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti