Yhtäkkiä isoja ympyröitä

Nyt kun ehdin jo pois Kiinasta, voinen sanoa ettei asenteeni maata kohtaan suuremmin muuttunut. Se ei tarkoita, etteikö olisi tapahtunut paljon mielenkiintoisia asioita. Kaukana siitä.

En ole osannut kirjoittaa mistään, koska olen taistellut monensuuntaisten voimien välillä. Välillä paikat ovat vaihtuneet liian ripeään tahtiin, välillä on ollut mielenkiintoisia keskusteluja ja yhteistä tekemistä, välillä majoitus ja etenkin wifi-yhteydet ovat olleet haasteellisia. Välillä flunssa tai lievä huono olo on vienyt voimat, välillä olen vain ollut paljosta touhusta väsynyt. Sittenkin kun aikaa olisi ollut, olen halunnut rentoutua höpöttelemällä Facebookin chatissa tai katsomalla tv-sarjoja Netflixistä. 

Nyt kun lepäilen hostellissa Bangkokissa, enkä kurkkukivun ja yskän takia jaksa lähteä mihinkään, suostuttelen kuluneiden parin viikon kuvat päähäni. Mitä kaikkea olenkaan jo unohtanut?

Olen maistanut makeampaa elämää. Siinä ehkä yksi viime aikojen johtolauseista.

Vaikka melu- ja muu saaste tunki lähes kaikkialle, vaikka kiinalaiset huusivat loppuun asti, vaikka heidän jonoissa ohittelu ja muu röyhkeys pysyivät vakioina, vaikka he kaikki mässyttivät purukumiakin avaten suunsa ammolleen ennen joka puraisua — en mene enää siihen. Vaikka tyypillinen kiinalainen kurkkuaan selvittäessään esittää kolmiosaisen törkysinfonian jonka kuvottavuus huipentuu oksentamisen ääniin ja lähes mille tahansa pinnalle sylkemiseen — yritän sivuuttaa sen.

Kaikki tuo puuroutuu ja tiivistyy päässäni yhdeksi isoksi möykyksi. Aika lienee ottanut esiin pensselin ja avannut kultamaalipurkin.

Uusi ystäväni, jonka reitti Kiinan läpi vastasi paljolti omaani ja joka nyt on jatkanut jo Balille epäilemättä mukavammassa seurassa, sai asenteellaan jotain alulle sisälläni. Ines ei todellakaan ollut mitenkään erityisen mukavuudenhaluinen, mutta tiesi mitä milläkin hinnalla sopi vaatia. Niinpä aloin lähes huomaamattani itsekin vaatia enemmän, parempaa.

Kaikki alkoi Xiahessa, missä meitä oli kolme. Minä, Ines ja Inesin kiinalainen ystävä. Aioimme ottaa vuoteet Xiahen ainoan hostellin dormihuoneesta, mutta muutimme mielemme. Huoneen ovea ei saanut lukkoon, siellä oli järkyttävän kylmä, suihkuja ei ollut ja vessat olivat kauhistus. Muutimme hotelliin, joka ei onneksi ollut kallis. Hotellin yhteiskäytössä olevat suihkukopit ja vessat paljastuivat kuitenkin käsittämättömän likaisiksi eikä niille lukuisista pyynnöistä huolimatta tehty mitään, joten vaihdoimme toiseen hotelliin. Sieltä saamamme huone oli nuhjuinen, lattialla lojui tupakannatsoja ja kuumaa vettä oli rajallisesti, mutta tähän saatoimme jo tyytyä.

Olin aikonut tällä matkalla käyttää lähinnä junaa ja bussia. Ines ystävineen sai kuitenkin houkuteltua minut sisäiselle lennolle Lanzhousta Shanghaihin, ja sitä ennen vielä hotellimajoitukseen Lanzhoussa. Kuulostaa hintavalta, mutta harmillista kyllä ei edes ollut. Hostelli ja juna olisivat maksaneet kolmisenkymmentä euroa vähemmän. Tämä oli vain nopeampaa ja vaivattomampaa. Mikä ekologisuus?

Shanghaissa onnistuin valitsemaan luultavasti kaupungin parhaan hostellin. Rock&Woodia suosittelen lämpimästi, ja jos jotain suurkaupunkia Kiinassa niin juuri Shanghaita. Kävelyt vehreissä puistoissa ja trendikkäässä talouskeskustassa, auringonlaskun todistaminen korkeimman pilvenpiirtäjän näköalapaikalla, iltaoluen siemailu hostellin viihtyisällä terassilla — tämä kaikki oli hyvin erilaista kuin kärvistely jääkylmässä mongoliteltassa tai kyykistely baikalilaisessa ulkovessassa.

Mutta ylellinen tarinani oli vasta ehtimässä kliimaksiinsa. Ines oli majoittunut mainitun ystävän luo, ja pian kävi ilmi että kutsu olisi koskenut minuakin. Tietenkin otin tarjouksen vastaan, koska paloin halusta nähdä missä ja miten tavalliset kiinalaiset elävät.

Tavalliset kiinalaiset, kuten Inesin ystävä. Jonka isä paljastui pörssiporhoksi. Jonka koko perhe oli nytkin matkoilla. Joka asui kaupungin parhaalla asuinalueella isojen muurien ja vartioidun portin takana. Jonka perhe ei koskaan kokannut, koska heillä oli taloudenhoitaja. Se ystävä. Se tavallinen kiinalainen.

Ensimmäisenä aamuna tallustelin hiljaisessa asunnossa. Huonekalut olivat kalliita, samoin osa muutakin sisustusta — mutta sekaan mahtui myös outoja kitschahtavia elementtejä kuten aidon mutta kehystämättömän taulun näköiseksi laiteltu printtikopio Mona Lisasta, oman kohdevalonsa alla. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Eikä tuon jälkeen mikään ollut enää niin kuin ennen. Yangshuossa oli oikein mukava hostelli, mutta silti kiinnitin huomioni pieniin epäkohtiin kuten huonosti toimivaan wifi-yhteyteen ja ovien typerän äänekkääseen lukkomekanismiin. Sitä paitsi huone oli kolmannessa kerroksessa, ei hissiä.

Mistä lähtien nämä olivat olleet ongelmia?

Xingpingin hostelli oli samoin viihtyisä, mutta huomasin ärtyväni paitsi huonosti toimivasta wifistä myös aulan kylmyydestä.

Olisihan sitä voinut laittaa enemmän vaatettakin?

Longshengissa, Datzain kylässä, huonon wifi-yhteyden ohella hostellihuone oli oikeasti kylmä. Liekö yskänikin sen yön peruja. Tällä kertaa olisi ollut mahdollista saada lisämaksulla lisälämpöä, mutta koska sitä markkinoitiin meille ilmastointina, tajusimme liian myöhään mistä oli kyse. Siinä vaiheessa lähes kielitaidoton isäntä oli jo varmasti nukkumassa omassa mukavan lämpimässä talossaan.

Guangzhoussa valitsin hieman kalliimmasta hinnasta huolimatta hostellin vain koska se kiinnosti minua valokuvien perusteella. Inhaa oli tajuta, että hostelli oli kuudennessa kerroksessa, ei hissiä. Eikä wifi-yhteydessäkään muuten ollut pahemmin kehumista. Hongkongissa ja Macaossa ei puolestaan ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin hotellit. Vaikka valitut olivat halvimmasta päästä, ne olivat kuitenkin hotelleja. Mikä ei tosin estänyt purnaamista, jos jokin ei miellyttänyt. Esimerkiksi wifi-yhteys jätti paljon toivomisen varaa.

Ruoanlaitto unohtui koko lailla Venäjän jälkeen. Ravintoloissa syöminen on ollut parhaimmillaan halvempaa kuin kokkaaminen. Mutta pari kertaa, maksaessani kaakaosta ja kakunpalasta enemmän kuin Suomessa, olen miettinyt että olisin voinut etsiä halvemmankin kuppilan. 

Guangzhoussa Inesin toinen kiinalaisystävä tarjosi meille yllättäen isossa ravintolassa päivällisen, joka oli varmasti arvoltaan toista sataa euroa. Herkullisen ja miellyttävän aterian ainoa häiriötekijä oli ravintolaa terrorisoinut lastenjuhla. Ilmapallot paukahtelivat, lapset kaatuivat ja itkivät — ja yhtäkkiä isoja ympyröitä, ihmistä korkeampia, pyöriteltiin ohitsemme jostakin jonnekin. Mitä ne olivat, en osaa kuvitella. Niiden hypnoottisia spiraalikuvioita tuijottaessani mietin jälleen, mikä kaikesta kokemastani oli totta.

Kun on kerran päästänyt helpomman elämän matkaohjelmaansa, paluu vaatimattomuuteen voi olla vaativaa. Minäkin lentää päräytin Bangkokiin, ja hyvin vähällä oli etten sortunut hotelliin. Mutta miksi Bangkok ja lentokone, siitä lisää ensi kerralla.

Asiasta lentokoneeseen, tuli vain mieleeni laskea monellako eri kulkupelillä matka on taittunut. Iloksenne tahi harmiksenne: Juna, henkilöauto, bussi, vuodebussi, kaksikerroksinen bussi, jarrullinen polkupyörä, jarruton polkupyörä, hevonen, kameli, tuktuk eli riksha, sähkökäyttöinen avokärry, metro, raitiovaunu, rinneraitiovaunu, kiskoilla kulkeva liukukärry, köysirata, bambulautta, lossi, autolautta ja lentokone. Kas kun ei helikopteria.

No, jos tämä nykyinen suuntaus jatkuu, kukaties vielä vuokraan sellaisenkin.

Saasteessa

Xiahen pääkatu, Kiina. Istun linja-autossa, joka hurruuttaa tyhjäkäynnillä pitääkseen sisälämpötilan kohtuullisena. Tehtävä on vaikea, sillä ovi on auki ja vuoristoaamun kylmyys tunkee sisään.

Oven tietysti voisi laittaa kiinni, mutta kun ei koskaan tiedä milloin uusi matkustaja ilmestyy paikalle. Ja jotta ovi saataisiin aina tarpeen tullen auki, kuljettajan pitäisi istua ratin takana. Kuljettaja kiertelee mieluummin ulkona — ja jostain syystä huutelee satunnaisesti.

Bussiin puskee kylmän ohella armoton savun haju. Aivan vieressä olevan ison jätesäiliön sisältö on tulessa. Valtava savupatsas kiipeää pitkin talonseinää, kieppuu tuulenpyörteissä ja löytää tiensä autoon. Kukaan ei välitä. Ehkä jätteet palavat tarkoituksella.

Kiinan ristiriitaisuus välittyy minulle tässä istuessani, kun katson vuoron perään kummallekin sivulle. Vasemmalla, katua reunustavien talojen takana, kohoaa jylhä vuorijono joka pitää itsepintaisesti kiinni heikosta vihreydestään talven jo väijyessä kivenkoloissa. Oikealla kohoaa myrkyltä löyhkäävä savu.

Matkalle lähtiessäni ajattelin, että kunhan selviän Venäjän korruptoituneista poliiseista ja skinijengeistä sekä Mongolian taskuvarkaista ja pahoinpitelijöistä, Kiina olisi se romanttisen vanhoillinen rauhan ja siisteyden tyyssija, jossa kaikki ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Ehkä sekin Kiina jossain on.

Beijingin hostelli oli suht mukava. Mitä nyt ikkunan takana pihan toisella laidalla jatkui läpi yön jonkinlainen rakennusurakka, vessat olivat vähän väliä tukossa, ja aularavintolaan levisi jostain viemärin haju. Lueskelin monen majapaikan arvioita, samat ongelmat mainittiin säännöllisesti. Tämän hostellin etuna olivat ystävällinen henkilökunta ja sisätilojen lämpimyys.

Ensimmäisenä päivänäni Beijingissä päätin kävellä. Vasta hyvän tovin jälkeen tajusin arvioineeni välimatkat kartalla puolta lyhyemmiksi. Kävelin silti urhoollisesti läpi pilvenpiirtäjien viidakon kohti rumpu- ja kellotornia. Loputtomien autovirtojen nelikaistainen valtakunta vaihtui viimein kapeampaan mutta sitäkin vilkkaampaan pikkukatuun. "Pikku".

Kilometrin verran pieniä, alle kymmenen tuolin ravintoloita, samoja tuotteita myyviä puoteja, satoja paperilyhtyrivejä — ja ihmisiä. Myymässä, ostamassa, syömässä. Kävelemässä, juoksemassa, polkemassa. Ajamassa päin väkijoukkoa luottaen äänimerkin voimaan. Tunkemassa, huutamassa, räkimässä. Tunnistan kyllä misantroopin painajaisen kun sellaisen näen.

Sisälle rumpu- ja kellotorneihin ei ollut suurta tunkua, mutta niitä ympäröi sama hullunmylly. Autot ja pyörät hyökkäilivät ajoväylällä harhailevien turistiryhmien sekaan. Vaikka kapeilla jalkakäytävillä oli muutenkin ahdasta, myyjät levittivät sinne vähät tuotteensa. Vanha nainen myi kymmentä pähkinää, vanha mies neljää puunpätkää.

Pääkaupungin, samoin kuin esimerkiksi Xi'anin, ruokakorttelit ovat yhtä iloisenkirjavaa sekamelskaa. Vaikka kujilla hädintuskin mahtuu kävelemään, sekaan änkeää polkupyöriä, mopoja ja jopa autoja. Kojuista työntyy ihmisvirran päälle huuru, jonka haju vaihtuu joka askeleella. Katukivet ovat rasvaisista ruoantähteistä liukkaita. Vartaissa killuu eläimiä joka pääjaksosta ja lahkosta, ja asiakkaat riipivät niitä suuhunsa tarmokkaasti mässyttäen. Jos pysähdyt hetkeksi katsomaan jotain, muodostat liikenneruuhkan. Mitä sitä sanottiinkaan stressistä ja pikaruoasta?

Ruokatavat ovat oma lukunsa. Mitä pitemmälle itään olen edennyt, sitä kuvottamammaksi ravintoloiden äänimaisema on muuttunut. Ryys ryys ryys, mässyn mässyn mässyn.

Omalla tavallaan puikot syömävälineenä viehättävät minua. Niissä on tiettyä eleganssia. Joku mainosti joskus, että niiden avulla syöminen on terveellisen verkkaista. En usko että hän oli koskaan käynyt Kiinassa. Täällä puikoista usein muodostetaan joko riisilapio tai eräänlainen linko nuudelikulhon ja kahta senttiä ylempänä odottavan alahuulen välille.

Ja miksi, oi miksi, on pureskeltava ruoka suu auki? Jos se on liian kuumaa tai mausteista, odota että se jäähtyy tai käytä vähemmän mausteita. Ryys ryys, mässyn mässyn, maisk maisk, mässyn mässyn, ryys slurp maiskis mässyn ääh röyh. Jopa M. A. Numminen olisi jättänyt tämän levyttämättä.

Kuulin mainittavan, että kyse on kohteliaisuudesta. Maiskutus kertoo, että ruoka on hyvää. Kenen saamarin idea tämä oli? Millä logiikalla kammottava äänisaaste osoittaa nautintoa? Onko tämä rinnastettavissa mopediin ja seksiin, jotka tunnetusti ovat sitä parempia mitä äänekkäämpiä ne ovat? Suokaa anteeksi, mutta kyseenalaistan.

Viimeisenä iltana Beijingissä menin mukavaan, hieman parempaan ravintolaan. Keskellä salia illasti kuusihenkinen miesseurue. Ravintola oli lähes tyhjä, erittäin hiljainen. Silti koko tunnin mittainen keskustelu, jota olin todistamassa, käytiin huutamalla. Äänikuvan perusteella miehet vaikuttivat hyvin tuohtuneilta, mutta aina kun vilkaisin, näytti kuin he olisivat keskustelleet siitä mitä joululahjoja aikovat hankkia lapsenlapsilleen.

Sama äänenkäyttö tuntuu olevan arkea kaikkialla. Kiinalaisten turistiryhmien oppaat, katukauppiaat ja asemien odotussaleissa pyörivät kuuluttajat huutavat mikrofonin ja vyötärökaiuttimen yhdistelmään, joka on säädetty asentoon "särje". Usein myös asemien kiinteää äänentoistoa käytetään ikään kuin sitä ei olisi lainkaan ja kuuluttajien pitäisi pienestä huoneestaan saada äänensä kantamaan talon joka kolkkaan.

Päädyin Beijingistä Xi'anin ja Lanzhoun kautta Xiaheen. Se on Tampereen kokoinen kyläpahanen Kiinan tiibetiläisellä alueella mutta tuhannen kilometrin päässä Tiibetistä.

Xiahen tunnelma oli omituinen sekoitus keski- ja nykyaikaa. Läheinen Labrangin luostari vetää paikalle paljon buddhalaisia. Hotellit olivat täynnä tummanpunaisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja. Joillakuilla oli omat älypuhelimensa, jotkut tulivat ihoon kiinni katsoakseen kun tein jotain omalla puhelimellani. Jos ei tämä häirinnyt länsimaalaista kyllin, niin tiskin takana vastaanottovirkailija huusi puhelimeen ikään kuin ei ymmärtäisi mitä varten kädessä on puhelin.

Olen aina ajatellut, että buddhalaiset ovat rauhallisia ja kohteliaita ja että he pidättäytyvät kaikenlaisista mukavuuksista ja nautinnoista. Eivät nämä. Möykkäsivät hotellin käytävillä ja sisäpihalla pikkutunneile ja aamukuudesta, samoin kuin koko henkilökunta.

Olen aina ajatellut, että buddhalaisuus lienee yksi suositeltavimpia uskontoja rauhanomaisuutensa,  terveiden elämäntapojensa ja pienen ekologisen jalanjälkensä vuoksi. Ja ennen kaikkea siksi, että siihen ei liity jumalaa jota pitäisi palvoa vaan ainoastaan itse Buddha, valaistunut, joka on innoituksen kohde. Ehkä Intiassa. Täällä jumalia lienee satakunta.

Tulee aika voimaton olo, kun katsoo Xiahen meininkiä. Luostarialueen temppelit pursuilevat yksityiskohtia, kaikki on huolella tehtyä ja siistiä. Katot on kullattu. Ja miten ihmiset asuvat? Lian keskellä, ilman toimivaa vesijohto- ja viemäriverkostoa, polttaen hullun lailla kivihiiltä tiivistämättömissä asunnoissaan, hengittäen saasteista ilmaa, kaupaten jakinruhoja ruuhkaisella kadulla järjettömän äänitorvikonsertin säestämänä. Miten kolme autoa ja jalankulkija voivat aiheuttaa ruuhkan jonka takia pitää tööttäillä minuutti yhtä soittoa?

Yhdessä kulmassa pieni lapsi laulaa karaokea, vieressä humalainen mies huojuu polvillaan ja keräilee ihmisten heittämiä seteleitä. Välillä poika lyö miestä kepillä pitääkseen tämän loitolla. Kansa katsoo ympärillä ja naureskelee.

Uskonnon harjoittamiseen kuuluu paljon kävelyä. Kolme kertaa luostarialueen ympäri, reitin varrella kolme kertaa monen temppelin ympäri. Naiset, muutamat miehetkin, möyrivät maassa. Jotkut ovat pyhiinvaeltaneet paikalle kymmenien kilometrien matkan paiskautumalla maantien pölyyn joka askelella. Nöyryys on hyvästä, ja juuri näinhän se osoitetaan.  Minä en ole minkään arvoinen, vain jumalat ovat. Luostarialueella on toistatuhatta rukousmyllyä, joita kävelykierroksen aikana pyöritetään. Samanaikaisesti hypistellään rukousnauhoja ja mutistaan pyhiä sanoja.

Kaikella tällä varmistetaan että elämä on hyvää. Kaikkeen tähän voidaan käyttää ihan niin paljon aikaa, energiaa ja varoja kuin vain hyväksi katsotaan.

Tiedän ettei tämä varmasti ole mitään verrattuna Intiaan tai moniin Afrikan maihin. Tiedän olevani länsimaalainen hienohelma. Mutta silloin kun tieto ja ratkaisut ongelmiin ovat saatavilla, minua masentaa kun resursseja tuhlataan.

Ja kukako minä olen sanomaan, mikä on tuhlausta? Miksi minun tapani olisivat parempia? Älä kritisoi vieraita kulttuureja, äläkä varsinkaan uskontoja. Kun et kuitenkaan ymmärrä. Nämä ihmiset ovat onnellisia, oletko itse?

En ole. Enimmäkseen siksi, kun näen miten vanhemmat yhä valitsevat lastensa puolesta näiden tulevaisuuden. Tai omien pelkojensa ja tapojensa vankeina sulkevat turhaan monia mahdollisuuksia.

En voi sanoa, että länsimainen nyky-yhteiskunta olisi hyvä ja esimerkillinen. Se mittaa kaiken rahassa. Se on nyrjäyttänyt terveen järjen ja tieteellisen neutraalin lähestymistavan antikristuksen peloksi ja juurettomuudeksi. Saatan olla harhan vallassa, mutta mielestäni se kuitenkin antaa useimmille ihmisille ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden elää elämänsä itse valitsemallaan tavalla.

Vaikka Kiina on saanut minut masentumaan, hyviäkin hetkiä on ollut. Ne ovat kummunneet pienistä, yllättävistä asioista. Kaikki se, mistä minulla oli ennakko-odotuksia, on yleensä tuottanut pettymyksen. Mutta miten ei voisi olla ennakko-odotuksia jostain sellaisesta kuin Kiina?

Kielletty kaupunki oli iso, mutta ajatukseltaan tyhjä. Se osoitti, miten hyviä kiinalaiset ovat toistossa. Kaikki temppelit olivat lähes identtisiä. Eroja olisi ollut sisätiloissa, joihin ei kuitenkaan päässyt. Kaikkialla oli tungosta ja mikrofoneihin huutavia oppaita, ja nyt ei ole edes turistisesonki.

Kielletystä kaupungista poistuttuamme minut ja uunituore ystäväni heitettiin rikšoille. Oikeastaan olimme etsimässä taksia, koska ystävälläni oli nilkkavamma. Olimme näyttäneet kartalta metroaseman jolle halusimme, sanoneet ääneen sen nimen. Hinnaksi luvattiin kolme yuania per nenä. Hetken kierreltyään kuljettajat ajoivat meidät karulle sivukujalle ja pysäyttivät. "Metroasema on kahden minuutin kävelymatkan päässä." Ei ollut, vaan yli kymmenen minuutin — eikä se ollut asema jolle halusimme. Näytimme uudelleen paikkaa kartalta. "Emme saa ajaa sinne. Antakaa rahat." Annoimme kuusi yuania. Miehet nauroivat, toinen leväytti lompakostaan esiin hinnaston: alin hinta kolmesataa yuania. Lähdimme nauraen kävelemään pois. Sydän tykytti kun mietin lähtevätkö he perään. Eivät lähteneet. Kujan suu löytyi, isolta kadulta löysimme avuliaan äidin ja tyttären. Bussiin päästyämme huokaisimme helpotuksesta.

Taivaallisen rauhan aukio oli aukio. Jos ette ole koskaan nähneet aukiota, menkää ihmeessä katsomaan tätä. En kyennyt muistelemaan, mitä aukio Kiinan historiassa merkitsi, koska jouduin väistelemään ryhmäkuvia ottavia, kirkuvia kiinalaisturisteja. Enkä löytänyt sellaista kuvakulmaa, missä ei näkyisi isoa mainosvideota maan saavutuksista. Taivaallinen rauha?

Kiinan muuri oli sentään vaikuttava, mahdotonta väittää muuta. Olisin voinut valita vähemmän turistirysäksi muodostuneen pätkän, mutta tähän kohteeseen satuin saamaan matkaseuraa, mikä uppo-outoihin busseihin kömpiessä tuntuu aina mukavalta. Paikan tunnelmaa olisi huomattavassa määrin parantanut se, että tasaisin välein sijoitelluista kaiuttimista ei olisi tullut perinteistä kiinalaismusiikkia. Tai mikäpä siinä musiikissa, mutta arvatkaa kahdesti tuliko ääni kaiuttimista särjettynä vai ei. Vihje: huilussa Jimi Hendrix.

Linja-auto Xiahesta Lanzhouhun on jo liikkeellä. Kuljettaja soittaa äänimerkkiä kerran minuutissa kymmenen sekunnin ajan kuin pakonomaisesti. Tiellä ei näy ketään, mutta lienee silti mukavaa vähän töötätä.

Yritän uppoutua kuulokkeitteni suomaan, hieman lempeämpään melutasoon ja suuntaan katseeni ohi lipuviin maisemiin. Kauniit, monimuotoiset karstirinteet ottavat taivaalle kipuavan auringon valon mielissään vastaan. Siellä täällä jokin kuivasta kaudesta toistaiseksi selvinnyt puro pyrskähtää kallionreunan yli riehakkaaksi pikku putoukseksi.

Kun katsoo tienvarsiin pesiytyneiden rujojen betonimökkien, valtavien siltatyömaiden ja lähimpiä vuorenkylkiä jyrsivien louhosten ylitse, voi melkein nauttia. Kunnes kuljettaja taas tööttää ja kaukana etupenkillä istuva tiibetiläisrouva alkaa kiljua puhelimeen.

Ajamme pitkään, ahtaaseen maantietunneliin. Kaikki, tiibetiläisrouva mukaan lukien, vaikenevat kuin linnut auringonpimennyksessä.