Suurta draamaa

Jonkin verran on tullut sanomista.

Ei sitä aina osaa täällä ulkomailla oikein olla. Maan tavat hämmentävät, tulee noloja tilanteita. Lohdutan itseäni sillä, että kukaan täällä ei tunne minua enkä todennäköisesti enää koskaan tapaa ketään näistä paikallisista. Se ei silti aina estä lievän kuumotuksen nousemista poskipäihin.

Moskovassa kävin Kosmonauttimuseossa. Aluksi mietiskelin, että noinkohan täällä saa kuvia ottaa — sitten pistin merkille, että useimmat kävijät ovat koko ajan räpsyttelemässä. Rentouduin ja aloin itsekin ojennella puhelintani kohti erinäisiä hassunnäköisiä tekokuita. Oli hyvä fiilis, naureskelin melkein ääneen esillä olleille laitejäljennöksille: eihän tällaisilla savustuslaatikoilla minnekään avaruuteen mennä, aivan kuin jostakin 60-luvun b-luokan scifi-leffasta!

Hyväntuulinen kuikuilu ja kamerointi sai tylyn stopin varttitunti myöhemmin. Olin ottanut kuvia ainakin kymmenen eri vahtimummon nähden, sitten tuli se yhdestoista. Valtava äkäinen selitys, josta en tajunnut tuon taivaallista. Katsoin vain naista tyhmänä. Lopulta erotin hänen englannin kielen yrityksistään sanat "bracelet" (ranneke) ja "money money".

Hämilläni pyytelin anteeksi. Ilme ei leppynyt, mummo häipyi päivitellen. Huomasin hieman myöhemmin, että hän yhä vahti minua tuoliltaan. Eipä ollut enää niin hyvä tunnelma.

Palattuani aulaan huomasin vasta pitkän etsiskelyn jälkeen lipunmyyntikojun lasissa pienen lapun. Ranneke omien kuvien ottajalle olisi maksanut saman verran kuin pääsylippukin. Kyllä voi turisti olla tyhmä, kun ei moista tajunnut.

Nižny Novgorodissa luulin jo oivaltaneeni, miten hassuilla bussinpuolikkailla matkustetaan: istu vapaalle paikalle ja odota että rahastajatäti tulee luoksesi. Sitten eräässä bussissa en istuuduttuani nähnyt minkäänmoista rahastajaa, en tätiä sen kummemmin kuin setääkään. Näytin varmasti perin hölmöltä istuessani siinä kolikot kädessäni.

Pari pysäkkiä myöhemmin kuulin korotetun miesäänen. Ehkä joku oli puhelimessa? Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt kuka puhui. Kului minuutti, taas sama miesääni, vähän isommalla volyymillä. Ah, kuskihan se siellä. Kenelle hän puhuu? Yritin saada peilin kautta katsekontaktia: puhutko minulle, pitääkö lippu maksaa, kenelle? Ei onnistu, mies puhuu yhä lujemmin. Ehkä hän sittenkin puhuu jollekulle muulle? Yritän katsoa muita matkustajia, josko näiden ilmeistä ja katseista saisin vinkkiä pitääkö tehdä jotain. Ei, kaikki viisitoista matkustajaa, nuorista vanhuksiin, eivät ole tietävinään, väistävät katsettani.

Sitten bussi pysähtyy. Mies vääntää itsensä esiin kapean seinälevyn takaa. Kyllä, minulle hän puhuu. Näytän kolikoita kädessäni. Venäjän kieli muuttuu yhä vihaisemmaksi. Nousen ja kävelen kohti kuskia, ojennan rahoja ja kysyn "Biljeta?" Yhä jatkuu selitys, ikään kuin eleeni ja sanani eivät merkitsisi mitään. Pääsen hänen luokseen, kysyn uudestaan. "Da, da, da, biljeta!" ja sen perään valtava solvaukselta kuulostava ryöppy.

Ojennan rahat. Tässä on se 20 ruplaa, siis 50 senttiä. Tiedän, kuvittelin voivani huijata sinua ja systeemiä. Näen nyt että olet ovelampi. Nyt kärsin ja maksan kiltisti koko summan. Mies nappaa kolikot vihaisesti ja viskaa minulle lipun. Sadattelun ja mutinan yhä jatkuessa selkäni takana menen takaisin paikalleni, hymyilen hassun matkailijan hymyä. Kaikki viisitoista matkustajaa ovat erittäin kiinnostuneita kuka mistäkin auton ulkopuolella tapahtuvasta asiasta. Minua ei ole olemassa.

Jekaterinburgissa pahin kokemani isku ei ollut se petollisen kattopalkin antama, jonka aiemmin mainitsin.

Kun ensi kertaa tulin hostellille, minut otti vastaan herttainen vanha rouva, joka puhua pälpätti iloista venäjää ikään kuin hänellä olisi ollut pohjattomat keuhkot. Nyökkäilin vain erottaessani tuttuja sanoja, maksoin jonkin rahasumman jota en enää myöhemmin muistanut varmaksi. Nainen näytti huoneeni ja paikan muut tilat. "Balšoje spasiba", sanoin hengästyttävän esittelykierroksen jälkeen. Esittelijä oli yhtä hymyä hiusrajasta solisluihin.

Pari päivää myöhemmin hän tuli selittämään jotain mitä en tajunnut. Paikalla oli eräs nuori, englantia puhuva venäläisnainen, joka tulkkasi tilanteen. Minun tuli maksaa lisää rahaa. Aivan, olin jo unohtanut että päätin olla pari päivää enemmän enkä ollut vielä maksanut niistä. Juuri sillä hetkellä minulla ei ollut käteistä, mutta lupasin maksaa seuraavana aamuna. Tulkkauksen jälkeen rouva hymyili ilmeellä joka viestitti "ei mitään kiirettä".

Samana iltana, kun olinkin jo löytänyt pankkiautomaatin, paikan toinen työntekijä oli hostellilla toimistossa. Nuori Vladimir puhui auttavaa englantia, ja parin toiston jälkeen olimme samalla viivalla. Hän katseli papereita, kysyi mihin asti aion olla. Toistin taas niin monta kertaa että hän tajusi ja kertasi vielä itsekin. Hän pyysi summan, minä maksoin. Ja näillä olemme sujut? Kyllä, näillä voit olla keskiviikkoon. Kiitos paljon.

Seuraavana päivänä pyysin Vladimirilta, josko voisin laittaa pyykkini kuivumaan kodinhoitohuoneeseen, se kun oli selvästi muita tiloja lämpimämpi ja hyvin ilmastoitu. Vladimir selitti jotain, mutta emme ehkä oikein päässeet jyvälle toisistamme. Lopulta elekieltä käyttäen sain selvitettyä asian. Vladimir nyökkäsi ja auttoi avaamaan kuivaustelineen. Ripustin pyykkini.

Seuraavana päivänä ajattelin kerätä pyykin talteen. Kodinhoitohuoneen ovi oli kiinni, eikä kumpaakaan työntekijää näkynyt missään. Laitoin tekstiviestin Vladimirin ilmaiseen, netin kautta toimivaan numeroon. Vastaus tuli heti: odota viisi minuuttia. Vastasin vain että ok, ei tosiaan mitään hätää.

Vartin kuluttua kuulen askeleita käytävästä. Terävä koputus. Oven takana on vanha rouva, hyvin tuohtuneen näköisenä. Isoja, kovia sanoja, ei yhtään tuttua seassa. Sitten hän näyttää lappua jossa on rahasumma. Minä kiirehdin sanomaan, englannin ja venäjän sekoituksella, että maksoin jo Vladimirille. Nainen lähtee pois, edelleen mutisten.

Sitten hän alkaa rynkyttää kodinhoitohuoneen ovea. Pari minuuttia menee, ei aukea. Tajuan että lukko, kuten useimpien muidenkin ovien lukot, on rikki. Ehkä Vladimir yrittikin selittää tästä jotain? En ole varma. Yritän mennä auttamaan, mutta nainen huitaisee vihaisesti kädellään. Kolmen minuutin ponnistelut. Välillä hän nojaa hyvin kärsivän näköisenä oveen, tekee ristinmerkkejä ylös katsellen ja kuiskailee "Pažalsta, pažalsta..."

Lopulta hän saa taisteltua oven auki. Hän menee sisälle ja alkaa taistella kuivaustelineen kanssa. Jälleen yritän tulla avuksi, hän lähestulkoon huutaa minulle. Antaudun ja peräännyn. Lukuisten manausten saattelemana hän saa telineen käytävän puolelle ja paiskaa sen mielenosoituksellisesti lattiaan. Lisää puhetulvaa ja suurieleinen poistuminen yläkerran toimistoon. Minä vain yritän pyydellä anteeksi.

Hätääntyneenä laitan viestiä Vladimirille. Mistä on kyse? Olen pahoillani rouvan puolesta, en halunnut tuottaa mielipahaa. Ja onko raha-asiat kunnossa, olenko maksanut tarpeeksi? Pahoittelen etten osaa venäjää, ja jos tämä on ongelma, teidän pitää mainita se internet-esittelyssänne!

Olen yhtä aikaa äärimmäisen harmissani ja äärimmäisen tuohtunut. Odottelen vastausta, sitä ei kuulu. Kuulen naisen puhuvan yläkerrassa. Koska kuulen vain hänen äänensä, tajuan hänen olevan puhelimessa. Puhe taukoaa, sitten tulee tekstiviesti: ei ongelmaa, sinä olet vieraamme, häntä vain hermostuttaa kun ei osaa englantia, kaikki hyvin.

Mietiskelen tätä hetken, sitten oveeni koputetaan. Vanha rouva seisoo käytävän hämyssä, hän näyttää kymmenen senttiä lyhyemmältä. Sävy on värisevän, korostetun anteeksipyytävä. Äänessä olevasta tuskasta voisi kuvitella että joku vääntää ruosteista puukkoa hänen rinnassaan. Kyynelet valuvat poskilla. "Izvinitje, izvinitje, izvinitje..." Yritän pahoitella omasta puolestani, ei auta. Nainen vajoaa polvilleen käytävän lattialle ja rukoilee armahdusta. Sydämeni on särkyä, menen itsekin polvilleni. Ei. Hän kääntyy pois päin ja juoksee itkien yläkertaan.

Seuraavana päivänä, lähtöpäivääni edeltävänä, nainen kiristää käytävässä tahtia oveni kohdalla ja väistää katseeni ikään kuin häpeissään. Myöhemmin illalla näen Vladimiria. Onhan kaikki nyt kunnossa? Tarkistatko vielä? Kyllä, kaikki hyvin.

Seuraavana aamuna kerään rohkeuteni, kämmin portaat ylös rinkka selässäni ja kohtaan rouvan. "Dobre uutra." Oi, hän hymyilee. Hyvä homma. Valitsen sanat huolella. Olen lähdössä, kiitos kaikesta. Rouva hymyilee ja pyytää mukaansa toimistoon. Hän näppäilee numeron, selittää hetken ja ojentaa luurin minulle. Vladimirhan se siellä. Kertoo, että olen ollut hostellissa kuusi yötä — ja maksanut vasta neljästä.

No niin, hyvä on. Yritän elehtiä pahoitteluja. Olisi pitänyt olla tarkempi rahan kanssa, nämä valuuttamuunnokset sekoittavat pään. Kaivan rahat esiin, nainen hymyilee. Hän pyytää vielä kerran anteeksi käytöstään.

Selaan pikaisesti puhelimeni sanakirjaa, yritän ääntää huolella: "Blagoslavenje", siunausta. Toivottavasti sana on edes suunnilleen oikein. Nainen katsoo hämmästyneenä, puhkeaa aurinkoiseen hymyyn, on vähällä halata mutta päätyy kättelemään kuin rakkainta ystävää.

Poistun hostellista helpottuneena. Aurinko paistaa, eikä kirpeähkö aamuilma tunnu ihan niin kylmältä kuin mitä se on. Päässäni tuntuu samalta kuin kymmenen vuotta sitten, kun väänsin näytelmää Dostojevskin Idiootista. Muistan silloin miettineeni, ettei kukaan voi oikeasti käyttäytyä noin. 

Nyt tiedän paremmin.