Olisi ollut hienoa sanoa, että maailmasta löytyy ainakin yksi kansa, joka todella arvostaa ja kunnioittaa kulttuuriaan. Valitettavasti se ei kokemuksieni perusteella ole Venäjä.
Tämän on tarkoitus olla positiivinen blogimerkintä, raportti kolmesta hienosta esityksestä jotka koin itänaapurissamme. Mutta niuho ja umpimielinen kun olen, käännän nämäkin elämykset ainakin jossain määrin ikäviksi.
Olen toisessa blogissani (monipuoli.net) ihmetellyt pitkään ja hartaasti ihmisten tarvetta meluta. Keskeisenä murheenani on aina ollut ihmisten tarve meluta teatterissa. Miten on mahdollista, että joku ei voi olla kahta tuntia hiljaa ja uppoutua hänelle tarjottavaan upeaan esitykseen — josta hän on ehkä jopa maksanut ison summan rahaa?
Näin Jekaterinburgissa kaksi esitystä: paikallisen musiikkikomediateatterin version Viulunsoittaja katolla -musikaalista sekä alueoopperan Lentävän hollantilaisen. Pidin molemmista. Venäläiset kulttuurintekijät tuntuvat antautuvan tarinalle, heittäytyvän tekemiseen suurella sydämellä. Ammattitaito on huikeaa, ja se näkyy pienimmissäkin yksityiskohdissa.
Ainoa kritiikki, mitä keksin Viulunsoittajasta sanoa, oli muutaman kappaleen koreografiaa vaivannut lievä ajatuksenpuute, liiallinen liike joka hävitti laulusta sen sisältämän draaman. En toki tiedä ovatko jotkin asiat kadonneet jo venäjänkielisissä käännöksissä, mutta epäilen tätä.
Näinpä esimerkiksi Matchmaker-laulussa (oliko se tosiaan suomeksi Puhemies?) Tzeitelin Yente-imitaatio ja kauhukuvat naimakaupoissa saatavista miehenkuvatuksista eivät näkyneet nuorempien tytärten reaktioissa mitenkään, vaan sisarusparvi lauloi koko kappaleen hymyssä suin, tauotta pirteästi elehtien.
Mutta draamanpuute oli vain hetkittäistä. Moni laulu toi kyynelet silmiin, näyttelijäntyö oli vahvaa ja koskettavaa, melodraama taiten käytettyä ja osa tansseista kerrassaan hengästyttäviä.
Wagnerin Lentävä hollantilainen ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Tiesin vain yleisluontoisesti tarinan kirotusta merimiehestä. Minun oli tarkoitus perehtyä juoneen lukemalla edes Wikipedia-artikkeli, mutta tuli sitten hieman kiire ennen esitystä. Enpä voi sanoa että tietämättömyys olisi pahemmin häirinnyt — vaikken juonen yksityiskohtia ymmärtänytkään, draama oli hyvin selkeää.
Ooppera oli sekä äänellisesti että visuaalisesti huikea. Wagnerin mahdollinen melodiallinen taituruus ei ole koskaan avautunut minulle, mutta hänen orkestroinnissaan on käsittämätön määrä voimaa. Olen pitkään halunnut kuulla Bayreuthin bardin tuotoksia livenä, nimenomaan jotta saisin tietää onko minulla mitään mahdollisuuksia ikinä ymmärtää hänen suosiotaan. Sanon vain, että nyt ymmärrän ainakin osittain.
Kapellimestari repi orkesterista irti huikean dynamiikan, koko lava tuntui hetkittäin aaltoilevan. Laulajat ja kuoro olivat järjestään vahvoja, vaikka harmikseni pääosan esittäjällä tuntui olevan pieniä ongelmia voiman suhteen. Hän jäi hetkittäin duetoissa ja trioissa jalkoihin, enkä usko tämän olleen tarkoitus. Mikäli mitään ymmärrän laulamisesta, Hollantilaisen rooli on raskas — ja tämä oli peräkkäisinä päivinä olleista ensi-iltavedoista kolmas.
Esillepanossa ei ollut vaivoja säästelty. Puvustus oli hillityn tummanpuhuva mutta tehokas ja yksityiskohdiltaan runsas. Lavastus jättimäisine, liikuteltavine elementteineen sai silmät selälleen. Valoja ja videotehosteita oli käytetty taiten, syvyysvaikutelma oli hetkittäin suorastaan typerryttävä. Siis kokonaisuudessaan mitä mainioin kokemus.
Irkutskissa päätimme erään kreikkalaisen pariskunnan kanssa mennä konserttiin. Sille illalle oli tarjolla outo kombinaatio: urku- ja kitaramusiikkia, kahden artistin voimin. En ole ainakaan kuullut että kyseisille instrumenteille olisi hirveitä määriä duettoja kirjoitettu, joten oletimme herrojen esiintyvän vuorotellen.
Hämmennys oli melkoinen, kun marssimme lippuluukulta salia kohti. Joka puolella käytävillä liikuksi hermostuneita nuorukaisia viimeisen päälle pukeutuneina ja kellä mikäkin soitin kädessä, jutellen melkoisella todennäköisyydellä vanhempiensa ja ystäviensä kanssa. Oliko täällä jokin opiskelijakonserttikin?
Näytimme liput, menimme saliin. Tämä ei voinut olla yleisö, joka tulee kuuntelemaan urkuja ja kitaraa. Olimme väärässä paikassa. Kiiruhdimme takaisin aulaan, yritimme vajaalla venäjällämme selvittää asiaa, mutta tuloksetta. Ja koska etsimämme esitys oli alkanut jo joitakin minuutteja aiemmin, tyydyimme kohtaloomme ja menimme saliin. Näkisimme opiskelijoiden päättötyökonsertin.
Mutta voi hyvä tavaton, millainen konsertti! Ei minkäänlaista epävarmuutta yhdelläkään esiintyjällä, täydellinen antautuminen musiikille, iloa ja surua — ja taitoa! Kuulimme niin monentyyppistä musiikkia etten olisi ikinä kyennyt kuvittelemaan moista yhdestä konsertista. Urkuja ja kitaraa ei ollut, mutta sen sijaan jousisettejä, pianoa, huilua, oboeta, saksofonia, harmonikkaa ja jopa balalaikkaa. Ja laulua, kerrassaan upeaa laulua. Nämä täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lupaukset olivat valmiita mihin tahansa.
Teknisistä taidonnäytteistä mainittakoon noin 16-vuotiaan pianistin rohkea sukellus Rahmaninoviin sekä korkeintaan 18-vuotiaan saksofonistin tulkitsema Piazzolla joka on kokeneillekin puhaltajille haaste. Tunnepuolelta mieleen jäi ennen kaikkea eräs niin komea baritoniääni että etsiskelin jo levysoitinta ja kaiutinta hapsottavatukkaisen pojannulikan takaa. Ilta päättyi kahteen tanssilla ryyditettyyn burjatialaiseen kansanlauluun, jotka veti ilmiömäinen kuoro kansallispuvuissa.
Venäjän laajan ja taajan kansan syvistä riveistä nousee yhä ensiluokkaisia esiintyjiä, suurenmoista kulttuuria. Taideperinne on vahva ja tekemisessä sellainen sydän että moni muu maa kalpenee rinnalla. Tekijöillä on nöyryyttä ja kunnioitusta taidettaan kohtaan.
Mutta miksi se kunnioitus puuttuu katsomosta?
Viulunsoittajassa kuulin puhetta joka puolelta ympäriltäni. Aivan sama, oliko lavalla menossa laulu, tanssi tai puhekohtaus, suut kävivät. Kännyköitä kaiveltiin esiin, tekstiviesteihin vastailtiin ja ääniviestejä kuunneltiin. Kuka kaivoi rapisevasta muovikassista suklaalevyn, kuka kääntyili levottomana nitisevässä tuolissaan.
Ainoa, mikä uupui, oli eräs Lontoossa kokemani asia: edessä istuva nuoripari joka keskittyy enemmän toisiinsa kuin esitykseen. Vaan ei huolta: muiden häiriötekijöiden ohella ooppera tarjosi myös nuorenparin. Vaikka kuinka yrittää unohtaa heidät, katsoa heidän ylitseen, keskittyä lavan tapahtumiin, ei voi mitään sille että näkökentässä häärää nuori pojankloppi vielä nuoremman tytön kimpussa. Jatkuva kiehnääminen, pusuttelu, syliin kurkottelu ja tietenkin tauoton kuiskailu saivat hetkittäin raivon partaalle. Olalle koputtelut ja hys-eleet eivät auttaneet. Lisäksi kuulin aivan selvästi takanani istuvien katsojien keskustelun, vaikka välissä oli parin metrin levyinen käytävä.
Opiskelijakonsertissa meluhaitat olivat hieman vähäisemmät, mikä johtui varmasti enimmäkseen siitä että istuimme eturivissä. Sielläkin, jos on rouvan jokin lapsuusmuisto toiselle kerrottava, se tapahtuu vaikka kesken herkimmän huilusoolon.
Tietenkin teitä huvittaa tällainen purkautuminen. Antilla on ääniyliherkkyys. Antti ei osaa keskittyä. Antti ei siedä rapinoita junassa, huutoa kadulla tai pöytärumpaleita baarissa. Hän ei siedä edes sitä että ihmiset mässyttävät purukumia tai ruokaa, toisin sanoen syövät suu auki — ja nyt hän on matkalla Kiinaan, jossa miljardipäinen kansa on opetettu syömään mässyttämällä. Äänettömästi suu kiinni syöminen viestittää ruoan olevan pahaa. Miten niin? Kenen aivokuolleen idea?
Mutta teatterissa meluaminen on aivan oma lukunsa. Mikä oikeus kanssakatsojalla on häiritä kaikkia muita katsojia? Ei kukaan voi pienille yskähdyksille mitään, ja joskushan se luuri unohtuu päälle parhaimmiltakin, mutta täysin tietoinen jatkuva häirintä ääneen puhumalla tai Mars-patukan kääreitä aukomalla — se ei ole minusta mitään muuta kuin puhdasta törkeyttä ja kunnioituksen puutetta. Ja sitä myöten täydellistä sivistymättömyyttä.
Tämän takana pysyn. Jos oli teatterissa muinoin tapana huudella, aivan sama. Nyt voimme tehdä toisin.
Onneksi sentään pystyin nauttimaan loistavista esityksistä. Hetkeäkään en kadu että menin. Ja ihan hyvillä mielin liityin Jekaterinburgissa pystyyn hypänneille, bravoota huuteleville katsojille. Olivat he sitten pitäneet näkemästään tai eivät, suosionosoitukset vaikuttivat vilpittömiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti