En usko, että minulle missään vaiheessa muodostui tunnesiteitä Ulaanbaatariin. Törmäsin moneen mukavaan ihmiseen, mutta itse kaupunki ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta.
Pari sykähdyttävää hetkeä sentään jäi mieleen tuosta pölyisestä, koleasta kolkasta.
Menin varsin pian kaupunkiin tulon jälkeen tutkimaan paikallista teatteritarjontaa. Tämä on epäilemättä kaikille minut tunteville ihmisille järkytys, ellei jopa suoranainen shokki.
Löysin kaupungin suurimman teatterin vaivatta. Lipunmyynnin löytäminen oli kuitenkin oma pieni seikkailunsa.
Astuin sisään pääaulaan. Valaistus oli hämärä. Oliko paikka edes auki? Oli, koska nuori nainen virkapuvussa seisoksi aulassa. Koreiden ovien takaa kuului musiikkia. Ah, päivänäytös — turisteille suunnattu lyhyehkö musiikkipitoinen kuvaelma Mongolian historiasta. Mikä ettei, mutta esitys oli aikataulun mukaan loppumaisillaan.
Yritin selittää asiani ääntä korottamatta. Illalla on esitys, mistä saan lipun? Ei voi mennä enää sisään, esitys on menossa. Niin, mutta mistä saisin lipun illan esitykseen? Valitettavasti se on kohta lopussa. Mitä, onko kaikki liput myyty? Ei kun esitys on kohta lopussa. Aivan, mutta entä se esitys tänä iltana, kello seitsemän? Ahaa syttyi silmiin. Ulos ovesta ja vasemmalle. Kiitos.
Kiersin rakennusta vastapäivään. Löysin oven jossa luki jotain toimistoon tai talouteen viittaavaa (mongoliani ei ole kovin sujuvaa). Sisällä näin illan näytelmän julisteen ja tiskin takana vanhan naisen. Do you speak English? Pään puistelu. Viitoin kohti julistetta. Tickets? Otin tarvittavan kokoiset setelit esiin, yritin tarjota niitä. Nainen opasti minut käytävään ja tietyn oven luo.
Avasin oven. Useita ihmisiä, kuin palaveria pitämässä. Pyysin anteeksi ja aioin sulkea oven, kun vanhempi mies kiiruhti ulos. Hän jutteli vanhan naisen kanssa. Ok, seuraa minua. Seurasin.
Mies johdatti minut läpi pitkien, lähes pimeiden käytävien — pääaulaan, jossa olin jo kerran käynyt. Hän selitti samalle nuorelle virka-asuiselle naiselle jotain. Nainen tuli luokseni ja sanoi: Voit sittenkin mennä sisään, mutta esitystä on jäljellä vain kymmenen minuuttia.
Jälleen kerran yritin mahdollisimman selkeästi viittoen ja näytellen selittää, että en halunnut päivä- vaan iltanäytökseen. Menin ulos, kiersin rakennusta ympäri, en keksinyt muutakaan ovea joten ei kun uudestaan sisään toimistoon. Kaikkeni peliin pannen yritin selvittää tilannetta vanhalle naiselle. Huoneeseen tuli joku nuorempi mies. Tickets! Kyllä, juuri niin. Ahaa, tickets! Ulos ovesta, pihan poikki, tuonne noin.
Hämmentyneenä menin ulos, kiertelin pihalla, menin portista ulkopuolelle. Erään pienen rakennuksen kyljessä oli ovi muttei mitään tekstiä. Menin silti sisälle, ja kuinka ollakaan: lippukassa! Saanko lipun illan esitykseen? Oletko varma, se on mongoliaksi. Olen varma. Se on draamaa, ei musiikkia. Ei se mitään, kirjailija on minulle tuttu. Kiitos.
Illalla sitten saavuin katsomaan draamaa. Kyseessä oli suuren draamakirjailija Ray Cooneyn teksti. Valitettavasti yksi niistä kolmesta draamasta, joita en ole kyseiseltä mestarilta nähnyt. En uskonut sen haittaavan, koskapa kirjailija Cooney tunnetusti käyttää usein teoksissaan hyvin samankaltaisia teemoja ja aineksia.
Täytyy sanoa, että vaikka suunnilleen ymmärsin juonen ja tilanteet, kokemus oli silti erittäin eksoottinen. Farssi alkoi ja loppui valtavaan tanssinumeroon, joka hyödynsi noin parinkymmenen osaavan nuoren liikelahjoja. Mitä nuo nuoret tekivät väliin jäävän kahden tunnin ajan, jäi minulle arvoitukseksi.
Tanssinumero yhdessä kimaltelevien roolivaatteiden ja sadunomaisen lavastuksen kanssa toi mieleen lähinnä Bollywood-elokuvat, mutta kyllä näyttelijät silti koko lailla tutuin metodein olivat hahmonsa rakentaneet. Homo oli homo, yksinkertainen palvelijatar oli yksinkertainen palvelijatar, himokas äkkirikas oli himokas äkkirikas. Kahta peliä pelaava tavallinen mies oli myöskin juuri sitä, vaikkei kiiltävissä housuissa ja liiveissään ihan siltä näyttänytkään.
Musiikkia käytettiin joka välissä. Samat kymmenkunta kappaletta putkahtelivat esiin lähes satunnaisen tuntuisesti. Samankaltaisia vitsejä vahvistettiin samoilla ääniefekteillä. Joitakin näistä muutaman sekunnin ääniraidoista käytettiin varmasti pariinkymmeneen kertaan. Luullakseni yleisöllä ei ollut mahdollisuutta tajuta mitään väärin.
Jekaterinburgin esityksistä kirjoittaessani mainitsin, että yleisöllä oli suunnattomia vaikeuksia olla hiljaa. Mongoliyleisöön verrattuna venäläiset olivat kuitenkin kuin arkoja köyhän perheen tyttäriä ensimmäisellä pyhäkoulutunnillaan.
Viimeiset katsojat ehtivät paikalle noin puoli tuntia esityksen alkamisesta. Puhe oli lähes tauotonta, sekaan mahtui myös joitakin huutoja. Puhelimiin ei pelkästään vastattu, niillä myös soitettiin. Ja kellä nyt oli mitäkin syötävää mukanaan. Mutta en voinut sanoa kaiken tuon häiritsevän, koska dialogin kuulemisesta ei olisi ollut erityistä hyötyä.
Niinpä nautin tilaisuudesta kokemuksena, kokonaisena pakettina. Ja kokonainen paketti se olikin — väliaikaa ei ollut, vaan näytelmä nautiskeltiin kuten mikä tahansa parituntinen elokuva.
Lopputanssiin ottivat nuorten kykyjen lisäksi osaa myös naisnäyttelijät. Hurjaa oli nähdä heistä vanhin, taatusti yli kuusikymppinen rouva, parikymppisen nuorukaisen heiteltävänä jitterbugin tahtiin.
Näyttelijöiden nimet kuulutettiin loppukumarrusmusiikin päälle. Tällä kaiketi korvattiin käsiohjelma.
—
Uunituore, lähes salakavalasti Siperian-osion loppumetreillä muodostunut nelikkomme — David, Matthias, Petra ja minä — löysi parin päivän asettumisen jälkeen tiensä jalkapallostadionille. Kun en koskaan ole jalkapallostadionille halunnut, en todellakaan odottanut päätyväni moiselle jossain päin Kauko-Aasiaa.
Ajoimme bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Sinällään bussi oli kuten Suomessakin, paitsi että liput myi tavallista väljemmässä matkustamotilassa edestakaisin huojuva ja hääräävä nuorimies. Täytyi ihailla miehen tasapainoa, sillä bussi keinahteli aika paljon risteyksissä ja kaistanvaihdoissa. Heilunta ei juuri tuntunut haittaavan paksun setelinivaskan käsittelyä ja monenlaisten laskutoimitusten tekemistä.
Jossain kohtaa äkkikäännös sai minut horjahtamaan ja astumaan lipunmyyjän varpaille. Pyysin tietysti anteeksi, mutta hän ojensi hymyillen kätensä ja jäi odottamaan kunnes tartuin siihen. Myöhemmin kuulin että mongolialaiset kuittaavat moiset vahingot kädenpuristuksella.
Pääsimme stadionille. Ostimme yhdeltä myyjältä liput ja toiselta tarvikkeet. Vasta sisään päästessämme saimme tietää että tarvikkeet kuuluivatkin lipun hintaan. No, onneksi eivät olleet kalliita.
Nurmikentällä, keskellä valtavaa väenpaljoutta, kuuntelimme kaiuttimien tuuttaamaa buddhalaista messua. Ihmiset sytyttelivät tulia ympärillämme ja availivat tarvikepaketteja. Teimme samoin.
Messussa päästiin ilmeisesti oikeaan kohtaan, sillä tulta alettiin tartutella pieniin, rautalangoissa roikkuviin vahanpalasiin. Seurasimme esimerkkiä. Toimitus oli vaikeampi kuin mitä olimme arvelleet. Se vaati kärsivällisyyttä. Koko ajan olimme vähällä polttaa reikiä hauraaseen paperiainekseen. Mutta yhdessä monen monen muun kanssa saimme pian riittävästi kuumaa ilmaa reilun puolen metrin korkuisiin putkiloihin.
Oli kertakaikkisen lumoavaa katsella, kuinka sadat paperilyhdyt alkoivat pikkuhiljaa kohota joka puolelta ympäriltämme kohti tummaa taivasta. Niistä muodostui loittonevien valopisteiden virta jonka tuuli johdatti kaupungin ylle. Edes kaiuttimista kantautuva, urheiluselostusta muistuttanut kiihkoileva huuto ei onnistunut häiritsemään minua. Pienen hetken ajan tunsin matkaavani lyhtyjen kanssa kauas avaruuksiin.
Taianomainen, outo tunnelma jäi kutittelemaan jonnekin aivokuoren takaosiin, kun palasimme bussilla hostellille. Olin esittänyt huoleni, että reitti ei mitenkään välttämättä ole sama kuin menomatkalla. Tämä kuitattiin hupsuna ajatuksena, olihan kyseessä täsmälleen sama bussi. Tietenkin se vain ajoi samaa lenkkiä ympäri.
Parhaimmillaan olimme noin kilometrin päässä oikeasta pysäkistä, sitten alkoi vaellus kohti loputtoman suurta lähiötä. Asvaltti vaihtui hiekaksi. Bussi ohitteli hökkelikorttelin toisensa jälkeen, katuvalot harvenivat ja lähes loppuivat. Nyt todella olin se paperilyhty.
Lopulta bussi pysähtyi ja lipunmyyjä käski kaikki ulos. Viimeinen vuoro, bussi jatkaisi varikolle. Mutta entäs me? Ottakaa taksi.
Katselimme joka puolella ympärillämme leviävää slummin ja lähiön sekoitusta. Mieleen muistuivat varoitukset, että ulkomaalaisten ei ole hyvä mennä lähellekään paikallisten asuinalueita pimeän aikaan. Siellä olimme, keskellä sitä. Meitä tuijotettiin, etupäässä sentään huvittuneina.
Kuin tilauksesta paikalle ilmestyi tyhjä taksi. Pysäytimme sen ja neuvottelimme hinnan. Jonkin matkaa ajettuamme kuljettaja ilmoitti että kyseessä oli itse asiassa kilometrihinta. Se ei siltikään ollut juuri mitään, ja perille päästyämme kuljettaja otti iloisesti vastaan kolmannesta pienemmän hinnan kuin mitä sen laskujeni mukaan olisi kuulunut olla.
Jälleen kerran, kaikki ennakkoluulot ja arat ajatukset unohtuivat jonnekin.
Tällä tavoin kun voisi jokaisen pelon, huolen ja luulon alle sytyttää pienen liekin ja antaa tiedon valon karkottaa moiset joutavuudet kauas pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti