Mongolia ja tähtitaivas

Totesin viimeksi, että Ulaanbaatar ei mitenkään erityisesti sykähdyttänyt minua. Sen sijaan koko maa sen ympärillä...

En erityisemmin ollut suunnitellut mitään Mongolian suhteen. Olin lueskellut jotain kaikista maan tarjoamista luonnonihmeistä ja aktiviteeteista. Se ei vain ollut jäsentynyt päässäni.

Kun Doljma, Sunpath Hostellin omistaja, suositteli tekemään edes jonkin retken, aloin vähitellen ajatella että mitäpä sitä täällä kaupungissa notkumaan. Joko jatkan Kiinaan tai lähden maakuntakierrokselle.

Saimme kasaan viiden hengen ryhmän: David, Matthias, Petra, minä — ja eräs Jacob-niminen tanskalaismies. Päädyimme ottamaan yhdeksän päivän retken. 

En valmistautunut kierrokseen juuri mitenkään. Osan tavaroista jätin hostellille, koska ne olisivat vain turhaa rinkantäytettä tällä reissulla. En tutkinut karttaa enkä myöskään matkasuunnitelmaa. Tiesin joitakin asioita jotka reittiin sisältyivät. Tiesin että yöpyisimme jurtissa, ettei suihkuja olisi, että autossa pitäisi istua paljon. Mutta kuten Doljmakin sanoi, sen kaiken ymmärtäisi vasta tien päällä.

Joka ainoa yhdeksästä päivästä tarjosi jotain uutta, lähes aina jotain odottamatonta. Päivät olivat pitkiä ja monivaiheisia, vaikka niihin toden totta mahtuikin runsaasti autossa istumista ja erilaista odottelua.

Saimme kuskiksi ja oppaaksi kerrassaan oivan ja viihdyttävän parivaljakon. Badmaa oli päälle parikymppinen, viehättävä burjatti, joka oli syntynyt jurtassa mutta asunut lähes koko ikänsä kaupungissa. Hän haaveili englanninopettajan urasta, mutta joko töitä ei ollut tarjolla tai sitten hänen auttava kielitaitonsa ei ollut tarpeeksi. Monet olivat ne tilanteet, kun meidänkin piti pinnistellä ymmärtääksemme toisiamme.

Badmaa hoiti oppaan työn lisäksi myös ruoanlaiton ja tiskaamisen. Kun meillä kävi hetkittäin aika pitkäksi jurtalla, autoimme häntä jommassakummassa. Badmaa sanoi, että tämä oli melko harvinaista. Ehkä olimme vähän erikoinen ryhmä.

Badmaasta jäivät parhaiten mieleen tasaisin välein ilmi käyneet, yllättävät tiedot. Se, että hän oli jo lukenut englanninopettajaksi. Se, miten loistava ratsastaja hän oli. Se, miten leikkisä ja lapsenomainen hän  oli — heittäytyessään lumisotasille tai äityessään toistuvasti painimaan päätä pitemmän Davidin kanssa. Se, miten vakava hän saattoi olla kertoessaan hanttihommastaan kirjapainossa myrkkykaasujen keskellä. Se, miten hän muuttui hyvin tyypillisestä kaupunkilaistytöstä tasankojen ylvääksi neidoksi pukeutuessaan mongolikaapuunsa. Se, miten hän opasti Petraa käyttämään samaista kaapua yksityisenä telttavessana, kun pysähdyspaikalla ei ollut kummun kumpua kilometrien säteellä. Se, että hänellä oli viisivuotias poika.

Kuljettaja oli päälle kuusikymppinen mies nimeltä Bataa. Hän piti hellää huolta ajopelistään, neuvostoarmeijalaisesta pikkubussista, joka tietenkin oli hänen koko elinkeinonsa perusta. Joka tauolla hän puhdisti ulkopintoja rätillä, harjasi pölyä pois sisustuksesta ja tarkisteli paikkoja.

Bataa osoittautui kerrassaan mestarilliseksi suunnistajaksi. Kaksikymmentä vuotta maata ristiin rastiin kolunnut mies tuntui tietävän lähes joka puun ja kiven. Tämä olikin tarpeen, sillä iso osa matkasta taittui maanteiden ja asvaltin sijaan peltojen ja tasankojen poikki risteilevillä rengasurilla ilman minkäänlaisia kylttejä tai viittoja. 

Niin, ne tasangot. Loputtomat, puuduttavat, mielenkiintoiset, häkellyttävät tasangot. Saatoimme ajaa tunnin tai kaksi ilman että maisemat juurikaan vaihtuivat. Vitsillä kehittämässäni leikissä havainnoitiin kasvien valtasuhteissa tapahtuvia muutoksia: vartti sitten vallalla olivat keltaiset, nyt punaiset mättäät, mutta sitten nekin pienenevät ja vihreiden määrä kasvaa.

Mutta kaikesta tuosta itsekuria kasvattavasta yksitoikkoisuudesta huolimatta me päädyimme kuitenkin joka päivä toinen toistaan upeampiin paikkoihin. Liekkikallioiden punainen massa ja erikoiset maanmuodot, Tsagaan Khairkhanin seinämät, joissa värit vaihtelivat vuosimiljoonien muovaamien sedimenttikerrosten mukaan, Yol Valleyn alati kapeneva sola, jossa tuhannet pica-jyrsijät singahtelivat kolosta toiseen ja jonka kapean taivaanviirun poikki liiteli jatkuvasti kotkia ja haukkoja.

Mongolian oikukas luonne välittyi ehkä konkreettisimmin sinä hetkenä, kun istuin hevosen selässä jääkylmässä viimassa keskellä loputonta lumipeltoa ja muistelin, miten pari päivää aiemmin kiipesin paljain jaloin ja t-paitasillani yhdelle Aasian suurimmista hiekkadyyneistä.

Lähes yhtä syvälle pureutuivat kokemukset paikallisista asukkaista. Päivettyneitä, kuivakoita, sitkeitä, hymyileviä, yksinkertaista elämää viettäviä ihmisiä. Vaikka lisääntynyt turismi on tuonut rahaa maahan ja jonkin verran muuttanut paikallisten elämäntapoja, en jaksa uskoa että näkemäni oli kulissia.

Jurtat, joissa yövyimme, kuuluvat perheille jotka nykyään saavat isoimman osan tuloistaan turismista, mutta jotka silti kasvattavat hevosia, vuohia, lampaita, kameleita tai jakkeja. He viettävät yhä nomadielämää, vaeltaen eläimiensä mukana paikasta toiseen. Neljä kertaa vuodessa he purkavat jurttansa ja siirtyvät siihen osaan maata missä ruohoa vielä on. Vuosituhantisen perinteen mukaan.

Nykyään heillä on apunaan autot, moottoripyörät ja matkapuhelimet, nykyään jurttien mukavuutta parantavat aurinkopaneelit, akut, sähkövalot ja jopa televisiot. Mutta lämmitys hoituu yhä kamiinalla jossa palaa lanta iloisella liekillä, ja ruoka laitetaan samalla kamiinalla hetkeä aiemmin teltassa teurastetuista eläimistä. 

Eräänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan ja näin miten vuohi muuttui herttaisesta otuksesta hyödykkeeksi. Perheen teini-ikäiset pojat pitelivät jalkoja maata vasten, sitten toinen teki viillon vatsaan, työnsi kätensä syvälle eläimen sisään, löysi sydämen ja puristi sitä kunnes pyristely ja heikot ynähtelyt loppuivat.

Näin he olivat tehneet vuosisatojen ajan. He tiesivät vain tämän.

Kokemuskaan ei voi estää pieniä vahinkoja. Todistimme tällaista vahinkoa, kun jurtan omistaja sai teurastuspuuhissa tylynnäköisen haavan ranteeseensa. Arvelimme hänen olevan yhä juovuksissa, sillä hän oli parin muun miehen kanssa jatkanut hurjanoloista ryyppäämistä pikkutunneille asti.

Tyynesti hän suhtautui pulppuavaan haavaansa. Emäntä yritti hoitaa sitä tuhkalla ja vessapaperilla, mutta minulla oli tarjota desinfiointipyyhkeitä ja sideharsoa. Petra herätettiin tarkistamaan tilanne ja sitomaan haava, sairaanhoitaja kun oli. Loppuhoitona vielä kulaus vodkaa, eikä moinen pikkujuttu tuntunut juuri menoa haittaavan. Kaiken reissulla näkemäni perusteella ukko oli hyvin tyypillinen tapaus — kaikki eläkeikäiset vaikuttivat suhteellisen hyvin marinoiduilta, mutta silti hämmästyttävän työkykyisiltä.

Noin tunti teurastuksen ja haverin jälkeen, syödessämme keittiöjurtassa leipää ja hedelmiä aamiaiseksi, katselimme miten perheen naisväki pieni lihan ja tyhjensi suolet. Hajun voitte kuvitella.

Dramatiikkaa riitti moneen lähtöön. Olin vähällä aiheuttaa kaaoksen ja kansannousun, kun hukkasin iPadini. Onneksi se löytyi pari päivää myöhemmin, ja vaikka en ollut ketään varkaaksi syyttänytkään, pieni tumma pilvi jäi keikkumaan jonnekin yläpuolellemme. Ryhmäläiset sentään ymmärsivät tilanteeni, mutta paikallisille se ilmeisesti otti kunnian päälle.

Heti matkan toisena päivänä puhkesi rengas. Bataa vaihtoi uuden noin puolessa tunnissa, mikä kieli yksinomaan siitä miten tavallinen ongelma rengasrikko oli tuossa kivenmurikoiden valtakunnassa.

Eräässä kohteessa viivyimme niin pitkään, että Bataan oli pakko unohtaa sovittuun jurttaan ajaminen — päänsisäisestä gps:stään huolimatta hän ei voinut riskeerata meidän henkeämme ajamalla kylmässä, kuoppaisessa erämaassa pimeäntulon jälkeen. Bataa moitti Badmaata, kun tämä ei ollut saanut ryhmää ajoissa takaisin autolle. 

Kolmanneksi viimeistä yötä edeltänyt ilta taisi olla jännittävin kaikista. Luoteisia vuoria ja Orkhonin laaksoa kohti ajaessamme sää muuttui silmissä. Viima painoi lunta tuulilasiin, tummat kiviröykkiöt vajosivat vähä vähältä hankien alle. Jää rusahteli, kun urhea automme koukkaili pienten puronpohjien yli. Pari kertaa olimme vähällä juuttua kiinni, mutta Bataa tunsi sekä maaston että ajokkinsa. Hän ja Badmaa keskustelivat kiivaasti reittivalinnoista maan muuttuessa valkoiseksi ja taivaan yhä tummemmaksi. Viimeisen tunnin ajan matkustamon etuosaan liimautuneet ryhmäläiset antoivat auliit aplodit, kun viimein kaarsimme yöpaikkamme pihaan.

Reissu ravisteli mukavuuksiin tottunutta monin eri tavoin. Kamelin kyttyröiden välissä keinutettuna, laukkaavan hevosen selässä ja kastraationpelossa höykytettynä, jääkylmässä jurtassa tulta sytytelleenä, huurteisessa lautalattiassa olevan raon päällä housut nilkoissa kyykistelleenä ja mitä omituisimman makuisia, eri eläimistä peräisin olevia maitotuotteita maistelleena muistan katselleeni saastepilven alla loikoillutta pääkaupunkia hyvin mietteliäänä.

Mitä se todellinen elämä oikein on? Kuinka todellista on oma elämäni? Suurin osa asioista joita teen nojaa siihen että joku muu on ensin tehnyt jotain. Näpyttelen tätäkin tekstiä laitteella, johon ovat koskeneet kymmenet kiinalaiset ruokkiakseen perheitään. Piirilevyjen kupari on kukaties kaivettu sen maantien päästä, jonka raivasivat nomadielämän hylänneet epätoivoiset mongolit. Kuoliko joku kaivaessaan esiin juuri sitä alumiinimöhkälettä josta sulatettiin tämän laitteen kehys?

Mitä oikeastaan ovat nöyryys, ylpeys, onnellisuus ja rauha? Mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että tuntevat omat juurensa? Mitä ne juuret oikeastaan ovat?

Minä olen tässä. Ja tässä olollani on juuret. Joka juuren päässä on säen, välähdys, muistikuva. Oudonvärinen jänis polulla luostarin raunioissa, haukka joka lennähtää pään yli, silmät jotka yhä tuijottavat minua kuolleen vuohen päästä jurtan juurelta, silmänkantamattomiin jatkuva pelto joka täyttyy päästäisten vikinästä, Jacob kirjoittamassa matkapäiväkirjaansa ja kertomassa jostakin niistä yli 80 maasta missä on käynyt, David kyhäämässä omatekoista laturiviritystä hämärässä jurtassa, Petra kiipeämässä tottuneesti hevosen selkään, Matthias ja Badmaa loikkaamassa dyyniltä alas, hiekan kumea laulu, hevostilan isännän iloa pulppuava kurkkulaulu keskellä jäätynyttä koskea kymmenen metrin päässä jylisevästä putouksesta, pienen mongolitytön ujo katse, Gobin yön täydellinen äänettömyys kylmän, kirkkaan Linnunradan alla.

Jokainen ihminen tuntee tajuntansa muodostuvan noista lukemattomista pienistä pisteistä. Silmämme, kielemme ja kätemme roikkuvat Linnunradan valoista hentojen säikeiden varassa. Kummoista tuulta ei tarvita, että nuo säikeet taipuvat, kiertyvät toisiinsa ja silloin tällöin katkeavatkin.

Valoa olemme me.