Unelmatehdas
Ulaanbaatar on uusi, kiinnostava sijoituskohde. Mongolian nomadielämänmuoto alkaa olla mennyttä, kaikki haluavat kaupunkiin ja suostuvat lähes mihin tahansa työhön. Nuoret kaupunkilaiset haluavat länsimaalaistua, ja rahaa on saatavilla nyt kun isot yhtiöt uskaltavat vetää moottoriteitä Mongolian perukoilla lymyävien luonnonvarojen luo.
Rakentaminen on halpaa, koska työvoima on halpaa. Jos se ei ole tarpeeksi halpaa, tuodaan Kiinan puolelta vielä halvempaa. Lainsäädäntö lienee melko olematonta, mitä tulee turvallisuuteen ja työskentelyolosuhteisiin. Lisäksi uuden rakentaminen on sen verran vaivatonta, ettei vanhoja rakennuksia jakseta huoltaa.
Ydinkeskustasta on saatu jo suht näyttävä muutamine pilvenpiirtäjineen ja värikkäästi valaistuine hallintorakennuksineen. Kulttuurihistoriallista syvyyttä ei juuri havaitse kaduilla kävellessä, kaikki on suhteellisen nuorta. Vaikka kaupunki vakiintui kauppapaikaksi jo 1700-luvulla, hallinnon keskus vaihtui säännöllisesti 1900-luvun alkupuolelle asti, nomadien tyylin mukaan. Siksi isompia rakennuksia ei pahemmin harrastettu.
Enin osa asuintaloista on neuvostoaikaisia. Perusrakenteiltaan yksinkertaisen vankat, mutta pinnoiltaan rapistuneet talot kelpaavat pukumiehillekin, kun parempia ei riitä. Rakenteilla on kyllä ainakin pari jättimäistä kerrostalolähiötä — ne asuttanee aikanaan kansan menestyneempi osa, jolla on kiire päästä tuntemaan saavuttamansa tuloero.
Yrittämisen tahto on kova. Kun meillä länsimaissa aletaan jo haikailla takaisin luonnon yhteyteen, monen mongolialaisen unelma tuntuu olevan oma pieni kaupunkifirma, jota pyöritetään koko perheen voimin.
Kaikki eivät tietysti pääse edes niin pitkälle, ja niinpä katukuvaan kuuluvat myös nokinaamaiset kerjäläiset, nojatuolin kokoisia säkkejä kantavat muovinkerääjät ja kaikenlaiset myyjät joilla hädin tuskin on mitä myydä.
Talven tullen tämä kaikkein köyhimpien luokka pakenee joko viemäreihin tai kaupungin laitamille nousseisiin jurttalähiöihin. Kun hiilirahat loppuvat ja kamiinoihin ei löydy enää jätepuutakaan, lämpöä tuonevat vain unelmat.
Autohelvetti
Autojonot matelevat, sivukadut tukkeutuvat, pysäköinnit tehdään satunnaisiin paikkoihin omalla tyylillä, luvalla ja riskillä. Kaikki tööttäävät, kuka mistäkin syystä, osa varmaan syytä tietämättäkin.
Ulaanbaatar on jotain uutta ja ennennäkemätöntä Mongolian väelle: ainoa todella suuri kaupunki. Välillä tulee olo että vain harva ymmärtää liikennevaloja — ja niiden harvojen joukossa eivät välttämättä ole liikennevaloverkoston suunnittelijat. Useimmat jalankulkijat eivät ylitä katuja vihreällä, koska se on paljon vaarallisempaa.
Astmariski
Lokakuu lienee parasta aikaa olla Ulaanbaatarissa. Kesäkuumat ja painostava ilmanala ovat poissa. Syyskelit raikastavat ilmaa, mutta on vielä sen verran lämmintä että rakennusten lämmityskuluissa voi säästää. Talvea kohti saasteiden määrä kasvaa.
Mutta nytkin huomaa ulkona liikkuessaan, että pölyä, savua ja pakokaasuja on riittämiin. Herkimmät käyttävät hengityssuojaimia, ja tunnen itsekin oudontyypisen yskänraskauden keuhkoissani.
Liekö sitten mitään verrattuna matkani seuraavaan kohteeseen. Juuri luin uutisen, että Kiinan koillisosassa suljettiin kouluja useaksi päiväksi ilmanlaadun vuoksi.
Apepula
Tuoreet kasvikset ja hedelmät ovat kaupoissa vähissä. Omasta maasta niitä ei irtoa juuri ollenkaan, joten tuonti Venäjältä ja Kiinasta on suurta. Keskimäärin venäläiset ainekset ovat parempia mutta myöskin kalliimpia.
Tavallisessa pikkuputiikissa saattaa hyllyillä lojua hassuja kokoelmia: pari munakoisoa, kymmenen pientä porkkanaa, parikymmentä rupista perunaa ja nauris.
Kuusikerroksinen State Department Store, kaupungin ensimmäinen ja tunnetuin ostoskeskus, yleensä koreilee melko hyvällä valikoimalla, mutta hinnat ovat omaa luokkaansa.
Katukaupasta saa sipulia ja juureksia ihan kohtuullisesti, mutta monet meille tutut peruskasvikset eivät ole edes tainneet löytää tietään Mongoliaan.
Paikalliset eivät ilmeisesti syö mitenkään erityisen monipuolisesti. Ehkä monen eri eläimen maitotuotteiden käyttö auttaa yleistä vastustuskykyä sun muuta, mene tiedä. Kaiken kaikkiaan näkemäni mongolialaiset ruoat ovat olleet yksinkertaisia — lihaa, perunaa, suolaa, joskus pippuria — mikä on jättänyt kasvavaan metropoliin ison aukon täytettäväksi.
Ja täytetty se onkin: suunnilleen joka korttelista löytyy intialainen, korealainen ja kiinalainen ravintola. Ynnä muutama muu. Kaiken kaikkiaan lienen nähnyt lähes parinkymmenen maan keittiön edustettuna.
Alkoholi
Kaduilla ei juuri osu pulloja silmiin. Ulkona juominen on kiellettyä, ulkona juovuksissa oleminen ei sentään ole. En tiedä, eroaako Mongolia juurikaan muista maista, mutta viina on monelle täkäläiselle vakioharrastus.
Viini on vähän kalliimpaa, mutta puolen litran oluttölkki irtoaa alle eurolla ja litran vodkapullo halvimmillaan kolmella. Useimpina iltoina, kun piipahtaa hakemaan jotain lähikaupasta, satunnainen aamutakkiin kääriytynyt eläkeläisukko tunkee jonossa ohi ja ostaa pari vodkapulloa.
Tupakka on jo vedetty pois useimmista pikkukaupoista, minkä seurauksena sitä myydään salaa. Mitenkähän kävisi viinan kanssa?
Aukioloajat
Ehkä alkoholinkäytön hillitsemiseksi, baarit menevät kiinni yleensä yhdeksän—kymmenen aikaan, viimeistään puolilta öin. Luvan saaneet yökerhot, kauempana keskustasta, jatkavat kolmeen.
Liikkeet sulkeutuvat etupäässä samoihin aikoihin kuin Suomessakin, mutta en tiedä onko asiasta olemassa mitään lakeja. Monet pikkukaupat ovat auki ympäri vuorokauden.
Harmikseni eräs hyväksi havaitsemani vegaaniravintola oli suljettuna sunnuntaina parhaaseen ruoka-aikaan. Kahdella aikaisemmalla käynnillä olin huomannut paikan taustamusiikin koostuvan yksinomaan amerikkalaisesta kristillisestä musiikista. Ehkä sunnuntain kiinniolo olisi pitänyt arvata.
Kaikkein oudoimmat ja vaarallisimmat aukioloajat on kuitenkin viemärinkansilla. Paremmasta elämästä unelmoivienkin on täällä syytä pitää katse maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti