Syvyyttä järvestä

Olkhon oli jotain aivan muuta.

Sen paremmin en ehkä osaa tunteitani ja ajatuksiani kiteyttää. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa jättimäisen Baikal-järven jättimäiseltä saarelta. Tiesin, että Baikal on maailman syvin järvi ja tilavuudeltaan suurin makeanveden allas. Tiesin, että Olkhon on yksi maailman suurimmista sisävesisaarista. Mitäpä noilla tiedoilla varsinaisesti tekee.

Matka Irkutskista saaren korkeudelle kesti reilut neljä tuntia. Pikkubussissa ehti hyvin tutustua muihin reppuretkeläisiin. Kun kyydissä on kreikkalainen ja espanjalainen pariskunta, ei juro suomalainen ja muutama venäläinen saa pidettyä autoa hiljaisena. Aiheet kieppuivat matkakokemuksista päivän politiikkaan, unohtamatta vakiokeskusteluita kansojen ja kulttuurien välisistä eroista ja eri maiden alkoholilaeista.

Lyhyen lauttaosuuden jälkeen matka jatkui vielä parisen tuntia. Saaren maisemat toivat mieleen Irlannin ja Skotlannin, metsät läheltä katsottuna Suomen. Kaikki tuntui hyvin omituiselta. Lehmät laidunsivat yhtä lailla laajoilla nummimaisilla ruohoalueilla kuin tienvarren heinikoissakin. Ne ylittivät tien milloin lystäsivät, mikä tarkoitti satunnaisia äkkijarrutuksia. Hevoset pysyttelivät tavallisesti hieman kauempana, tietäen arvokkuutensa.

Itse Khužirin keskuskylä oli kuin hökkeleistä ja mökeistä koottu kaupunki. Saarella elää vain noin 1500 ihmistä ja niistäkin osa muissa kylissä, mutta joka talon pihapiiriin kuuluneiden lukuisten sivurakennusten sekä turisteja varten rakennettujen mökkien takia Khužir vaikutti todella isolta.

Asuinpaikkanani oli Nina-nimisen burjatialaiseukon emännöimä mökkiryväs. Nina tervehti minua ylisuuren amalgaamietuhampaan koristamalla hymyllä. Saksaa, venäjää ja englantia sekoitellen hän esitteli paikat: keittiömökki, asuinmökit, ulkovessa jossa oli vain reikä lattiassa, kasvojenpesukatos. Kaikki vain hieman tavallista rintamamiestalon pohjaa isommalla alueella. Tiiviissä pihapiirissä oli hassua astahdella. Nina kiikutti mökkiini sähkölämmittimen ja vannotti jättämään oven lukitsematta — tulipalon varalta.

Kun astuin korkeassa aidassa olleesta puuovesta ulos, paikalle läähätti heti kulkukoira. Se kulki vierelläni jonkin matkaa kuin ylväästi vartioiden ja kääntyi sitten takaisin. Seuraava kulkukoira tuli luokseni ja saattoi jälleen palan matkaa. Näin jatkettiin koko kylän läpi.

Kiipesin kylän keskellä olevalle kukkulalle. Suurten radiomastojen juurella, vain pari ynähtelevää lehmää seuranani, tiirailin kylää. Mietin, miltä se oikein näyttää.

Se ei oikeastaan muistuttanut venäläisiä kyliä, joita oli vilahdellut ohi vartin välein Siperian-radan varrella. Tämä hökkelistö oli lähinnä yksikerroksista, eikä värimaailmassa ollut samaa määrää pinkkejä, turkooseja ja iloisensinisiä läiskiä — asia jota Venäjällä suuresti ihmettelin, ja johon en parempaa selitystä saanut kuin että toiset maalit ovat halvempia kuin toiset.

Jostain syystä mieleeni tuli myös Islanti. Olihan tämäkin saari karu, kostea, tuulenpieksämä ja kaukana kaikesta. Mutta mitä valokuvia sain mieleeni, islantilaiset rakennukset eivät näyttäneet tältä.

Vasta illansuussa, kun kävelin takaisin pitkin pimeneviä katuja, kuuntelin aitojen takana röhkiviä sikoja ja väistelin kotinavettoihinsa hiljalleen vaeltavia nautoja, minulle valkeni mitä olin tajuntani liepeiltä haeskellut: Alaska! En tiedä Alaskasta juuri muuta kuin ysärisarjan Northern Exposure (Villi Pohjola), mutta tajusin että juuri sen pikkukylän tunnelmaa olin koko ajan miettinyt.

Talot eivät olleet samanlaisia sen kummemmin kuin ihmisetkään, mutta jokin tässä kaikessa toi tuon omituisen tv-sarjan mieleen. Ehkä pääkatu, joka muistutti enemmän valtatien levyistä endurorataa kuin idyllistä kylänraittia. Ehkä pienet puodit joissa oli kaikkea purukumista moottorinosiin. Tai sitten vain lahoavien tolppa-aitojen välissä maannut mykkä, mistään tietämätön rauha.

Ensimmäisen illan retkeen mahtui myös Shamanka, paikallisen shamaanikulttuurin pyhä kivi ja yksi vaikuttavimpia hetkiä koko matkalla. Siitä lisää joskus myöhemmin.

Luonto ja maisemat kylän ympärillä, samoin kuin koko saarella, ovat hulppeita. Baikal ei tuntunut osaavan olla muuta kuin dramaattinen. Oli vaikea kuvitellakaan sitä suomalaiseen juhannusiltaan — se vain oli liian iso ja merellinen rauhoittuakseen. Kaukana vastarannalla kohosi mantereen kumpumaasto, pohjoista kohti vuoriksi kasvava.

Seuraavana päivä lähdin mukaan ekskursiolle saaren pohjoiskärkeen, koska minulle tähdennettiin että se oli keskeisin syy mennä Olkhoniin. Niin olikin.

Ajomatka oli hilpeän kauhistuttava ja likipitäen oksettava: monta tuntia taka-akselin takana bensankäryisessä pikkubussissa teillä jotka olisivat tarjonneet haastetta trial-kuskeillekin. Onneksi pysähdyimme pitkin matkaa, ja onneksi sivuikkunan avaamalla pääsi ainakin hetkeksi eroon bensankatkusta.

Luonto tuli noilla kinttupoluilla poukkoillessa hyvin tutuksi. Lukuun ottamatta erästä kellastuvaa havupuuta maaperä ja kasvusto olivat metsissä monin paikoin aivan samanoloista kuin Suomessa. Sain useassa mutkassa oudon, dejà vun tapaisen muistikuvan lapsuuteni kesistä, kun ajoin mummolasta venerantaan.

Pohjoiskärjen näkymät eivät sanallisista kuvailuista parane. Laitan panoraamaa Facebookiin, jos kohta sekään ei juuri auta. Jyrkät kalliot, kaukana alhaalla rantaa vähitellen syövä järvi, omituiset niemekkeet, kivipintojen kiehtovat värit ja uurteet — rannikko tuntui vähintään yhtä erikoiselta kuin metsät aiemmin tutuilta.

Tutustuin saarella moniin mukaviin ihmisiin: aiemmin mainitsemieni pariskuntien lisäksi eräs vanhempi sveitsiläispari, kolmen korealaismiehen kokoonpano, eräoppaan auran jostain syystä niskaansa saanut teknisen alan nuorimies Saksasta, vanhempi saksalaismies tyttärensä kanssa — ja olipa saarelle eksynyt yksi suometarkin.

Ekskursion jälkeen tarjolla oli banja, suomalaisille tutummin sauna. Tähänkin hyvään hetkeen palaan myöhemmin erikseen.

Iltamyöhällä osa joukosta päätyi kylän suurimman (ja ainoan varsinaisen) hostellin yhteistilaan jutustamaan ja vodkaa maistelemaan. Seuraan liittyi myös kolme suloista kissanpentua, jotka armollisesti poistuivat kamiinan luota meidän rapsutettavaksemme. 

Takaisin Ninan mökkiin palatessa sai vielä ihailla tähtitaivasta, josta satunnaiset pilvet tosin olivat haukanneet paloja.

Baikal ja Olkhon oli monella tavalla merkittävä hetki tällä matkalla: ihmisten, kokemusten ja oman ajatusmaailmani kannalta. Kukaties siitäkin lisää myöhemmin.

Niin, monesta asiasta lisää myöhemmin. Päässä on nyt nousuvesi.