Tuntemattomampaan

Myöhäiseksi vierähtänyt ilta Ulan-Udessa ei juuri auttanut varhaista heräämistä. Bussilla piti olla seitsemältä, ja ennen sitä oli löydettävä kauppa. Aamu ei ottanut valjetakseen taivasta peittävien pilvimassojen takia. Kolea tuuli riuhtoi pisaroita nenästäni.

Viimeisten ruplieni onnellinen voittaja oli Sputnik-kauppaketju. Ystävällinen nuori nainen taisi antaa minulle parinkympin alennuksen, kun näytin typötyhjää lompakkoani. Eväät kainalossa ja rinkka selässä kiiruhdin ohi jättimäisen Leninin-pään ja oopperatalon pihan. 

Useimmat matkustajat olivat jo bussissa. Työnsin rinkan tavaratilaan ja kömmin sisälle. Etupenkkipaikat oli saanut tuttu kreikkalaispariskunta. Minun paikkani löytyi keskivaiheilta, viisikymppisen mongolialaisrouvan vierestä. Samassa bussissa olivat myös David, Matthias ja Petra, joiden kanssa päädyin myöhemmin huikealle retkelle. Siellä oli myös Alan, puolalainen johon törmäsin pari päivää myöhemmin keskellä miljoonakaupunkia.

Bussimatkan aikana ehdin mietiskellä, miten paljon oudompaan ja turvattomampaan maahan olinkaan menossa. Opaskirjat pelottelivat taskuvarkailla ja ulkomaalaisiin kohdistuneella väkivallalla. Junassa Irkutskista Ulan-Udeen olin jutellut venäläisen nuorukaisen kanssa. Hänkin oli varoitellut mongolialaisista. Älä liiku ulkona pimeäntulon jälkeen. Todella vaarallista.

Rajanylitys Venäjältä Mongoliaan oli melkoinen operaatio. Parin tunnin jonotus pienen rakennuksen pienessä aulassa, läpivalaisu, passien tarkastus, katso eteenpäin sivulle toiselle sivulle eteenpäin. Lomakkeen täyttöä, lisää odottelua. Kun kaikki oli valmista, kiipesimme helpotuksesta huokaisten autoon. Ajettuamme kilometrin—pari pysähdyimme jälleen. Mitä nyt? Ai, aivan. Äskeinen oli Venäjän tarkastus. Mongolialla on oma tarkastus.

Samat asiat uudelleen. Lomakkeet, läpivalaisu, passit. Eikö joku olisi vain voinut soittaa näille täällä, että tutkittu on?

Lopulta matka jatkui, mutta vain muutaman kilometrin verran. Mistähän nyt on kyse? "Lunchtime!", viisikymppinen penkkiseurani totesi iloisesti. Hyvänen aika, nämähän puhuvat englantia.

Talon pihalla seisoi hevonen, puuhun köytettynä. Mihin olinkaan tullut.

Karunoloisen rakennuksen sisältä löytyi ruokala, ja juuri nyt tajusin että olisin tarvinnut paikallista rahaa ruokaan.

Rajaa ylittäessämme bussissa oli häärännyt muutama rahanvaihtaja valtavien setelinippujensa kanssa, mutta eipä niistä hyötyä ollut kun ei ollut enää ruplia. Passintarkastuksen jälkeen olisi ollut mahdollista vaihtaa dollareita tugrugeiksi hieman virallisemmalla tiskillä, mutta enpä sitäkään tehnyt. Onneksi nyt ei ollut mitenkään erityinen nälkä.

Katselin valtavan isoja lukemia rahoissa. Kymmenentuhatta? Kaksikymmentätuhatta? Mikä olikaan vaihtokurssi? Joku oli vaihtanut seitsemänkymmentä ruplaa ja saanut sillä parituhatta tugrugia. Se riitti pariin teehen. 

Lounaan jälkeen emme pysähtyneet enää kuin lyhyelle vessatauolle. Katselin enimmäkseen ulos ikkunasta, tutkailin maisemien verkkaista muuttumista. Yhä useammin tien varressa näkyi hevoslaumoja, lehmiä, vuohia ja lampaita. Bussi ohitteli ikivanhoja kuorma-autoja joiden lavat oli tungettu niin täyteen heinää kuin vain ikinä oli uskallettu.

Tie luikerteli loputtomien, vihreinä hehkuvien kukkuloiden lomitse. Syksy teki tuloaan, mutta ruohosta sitä ei vielä arvannut. Tämä ei todellakaan ollut enää Siperiaa.

Tavailin myös Lonely Planetin pientä mongolian kielen sanastoa. Vaikea kieli. Pitkiä sanoja. Ei mitään tuttua. Muutaman sanan ääntämistä kysyin penkkiseuraltani. Eihän tämä niin vaikeaa ollutkaan — vaan vielä paljon vaikeampaa! Kuinka ikinä oppisin noita äänteitä? Kirjan ohjeet eivät vastanneet todellisuutta kuin likimain.

Viimein iltahämärän jo saapuessa Ulaanbaatar putkahti esiin tummanpuhuvan harjanteen takaa. Kysyin, kauanko kestää vielä ennen kuin olemme bussiasemalla. Ällistyin, kun kuulin vastauksen: tunnin!

Vasta kun olimme huristelleet parikymmentä kilometriä isomman ja pienemmän teollisuuden savun ja kuonan halki, aloin ymmärtää. Kaupunki oli iso — ja liikenne sitä hitaampaa mitä lähemmäksi keskustaa tulimme. Viimeiset pari kilometriä matelimme vartissa. Äänitorvien konsertti jatkui tauotta.

Tekstiviesti hostellilta oli jotakuinkin rauhoittava: pitkä mies odottaa asemalla Sunpath Hostellin kyltin kanssa. Olin iloinen, että asia oli juuri näin. Pitkä mies oli pari senttiä minua pitempi, mikä mongolialaisittain tarkoitti jo huomattavan kookasta.

Samaan henkilöautoon minun lisäkseni ahtautuikin sitten lähes kaikki ne joilla ei ollut hostellivarausta. Illan pimeydessä kenenkään ei tehnyt mieli lähteä etsimään asuinpaikkaa jalkaisin, kun tarjolla oli kyyti suoraan pihaan. Takapenkillä oli ainakin neljä matkalaista, ja takakontin luukku oli hädin tuskin mennyt kiinni.

Linnuntietä pitkin hostellille ei ole pitkä matka, mutta autolla siihen meni parisenkymmentä minuuttia. Savusumu ja pakokaasut tunkivat sisään ja nenään. Kiemurtelimme kohti yhä pienempiä katuja ja päädyimme rähjäiselle pihalle. 

Sunpath Hostel käsitti kaksi melko isoa huoneistoa kahdessa toisiinsa kiinni rakennetussa kerrostalossa. Vielä karussa, likaisessa ja huonosti valaistussa porraskäytävässä mietin, mikä mahtoikaan odottaa tuon omituisen rautaoven takana. Minkälainen hostelli oli saattanut saada yli 90 prosentin arviot Hostelworldissa?

Ovi avatutui mitä siisteimpään aulaan. Lämmintä, ehjää, valoisaa. Doljma, ystävällisen oloinen emäntä. Ja kuskimme osoittautui hänen miehekseen. Yhden oven takaa vilahti pojan naama. Tosiaan, perheen omistama ja osan aikaa asuttama paikka.

Mukavat vuoteet, mukavat suihkut ja vessat, mukava keittiö. Pehmeitä, isoja mattoja. Iso, pehmeä sohva.

Niin. Mihin olinkaan tullut.