Mitäpä sanoisin Thaimaasta? Se on maa jossa on haima. Sen pääkaupungin nimi saattaa tuoda kielitaitoisen mieleen jotain niistä aktiviteeteista, joista kaupunki on valitettavan kuuluisa.
Se on kuuma, kostea, hikinen. Monsuunisateet pieksävät sitä vuosittain. Stereotyyppiset turistit etsivät sieltä edellä mainittujen aktiviteettien ohella etupäässä halpoja kännejä. Toki useimmat turistit, ne jotka eivät kertakaikkiaan ole tarpeeksi kiinnostavia houkutellakseen miettimään stereotypioita, etsiytyvät hiekkarannoille ja mereen.
Miksi kerron teille asioita jotka jo tiedätte? Koska en kahden viikon Thaimaassa oleskelun jälkeen edelleenkään tiedä maasta juuri muuta. Miksi siirrän tämän ongelman teille? Koska olen luonteeltani ilkeä enkä saanut idästä sellaista valaistumista joka olisi asiaintilaa muuttanut.
Ensimmäinen viikkoni Thaimaassa meni tukevasti bangkokilaisen hostellin vuoteessa. Lähialueilla olisin voinut käveleskellä, mutta seutu oli pahanhajuista, tympeää betonin ja kaakelin sekamelskaa. Kaikki näytti likaiselta Keravalta. Poistuin korkeintaan metroetapin päähän syömään. En nähnyt kaupungista juuri mitään.
Sukhumvitin aseman vieressä oli valtava Terminal 21 -ostoskeskus. Se oli sisustettu hauskalla maailmateemalla — eri kerroksissa ja sektoreissa oli eri kaupunkeja keskeisimpine nähtävyyksineen tai tunnusmerkkeineen. Lontoosta löytyi metroasemaa ja kaksikerroksista bussia, San Franciscosta Golden Gate ja Pariisista Eiffel-torni. Monien liikkeiden nimet olivat keskimääräistä vinksahtaneempia. Kuka nyt ei haluaisi mennä vaateostoksille kauppoihin kuten Melon Vodka, Human Fight, Post-Nerd, Define Romance, I'm Not A DJ ja I Don't Have A Name.
Ravintoloita oli kolmessa kerroksessa — samaan tapaan kuin aiemmin Beijingissä näkemässäni ostoskeskuksessa. Vain yksi ravintoloista oli järkevän hintainen, joten kävin siellä kolmesti. Siisti paikka, mutta hinnat lähes katukeittiöiden tasolla.
Si Lomin aseman ympäristöä hallitsi parin sadan kojun basaarihenkinen markkina-alue, juuri sellainen jonka voi löytää suunnilleen mistä tahansa köyhästä maasta: samat turistituotteet eri järjestyksessä sataan kertaan. Ainoan paikallisen mausteen tarjosivat ne viitisenkymmentä tanssibaaria joihin ujo poika ei uskalla katsoa sisälle. Tietysti kadulla pyöri koko joukko kerrassaan hurmaavan ystävällisiä miehiä, jotka valokuvien avulla kertoivat mitä sisältä löytyisi.
En käynyt temppeleissä, yhtä lukuun ottamatta. En ottanut hierontaa, en ajanut paikallista ajokorttia, en mennyt aromaterapia-, jooga- tai kokkauskurssille. En nähnyt edes thai boxingia tai apinoita. Hyvällä syyllä voisi väittää, etten ensimmäisellä viikolla Thaimaassa ollutkaan. Olin karussa dormihuoneessa, yskin ja katselin Netflixistä tv-sarjoja.
Toinen viikko kuitenkin kutakuinkin korvasi ensimmäisen. En edelleenkään nähnyt temppeleitä tai tehnyt mitään muutakaan juuri luettelemistani asioista — mutta menin sentään rannalle löhöilemään.
Koh Taon saari on pikkuinen paratiisi, jonka paratiisimaisuutta turismi vähentää kovaa vauhtia. Asuminen on halpaa, samoin ruoka ja alkoholi. Rannat ovat pääsääntöisesti houkuttelevan näköisiä, postikorttipaikkoja tulee kävellessä vastaan vähän väliä.
Ymmärsin vasta tällä reissulla, mikä tekee uimarannasta viehättävän ja ennen kaikkea lämpimän näköisen: vaalea hiekka ja pitkään matalana jatkuva vesi. Tällä yhdistelmällä vesi on kirkasta ja heijastaa enemmän turkoosia tai vihreää. Kun katselin rantaa manteren puolella, se näytti kylmältä ja karulta, vaikka sitä reunustivat samanlaiset palmut kuin saarenkin rantoja. Ainoa ero oli se, että vesi syveni nopeasti. Väri näytti tummalta ja aallot pääsivät rantaan asti korkeampina.
Olin saarella ennen sesongin alkua, mutta jo nyt saattoi arvata minkälaiseksi turistihelvetiksi paikka repeäisi talven mittaan. Kapeilla kävelykaduilla päristelevät skootterit ja kuorma-autot saivat pysyvään varotilaan ja estivät rauhallisen tallustelun. Useimpina öinä partykansa jatkoi mekastustaan aamuvaloon asti — jolloin ampaisivat liikkeelle kaikkien viidenkymmenen sukelluskoulun moottoriveneet.
Kaikesta huolimatta onnistuin rentoutumaan ainakin hetkittäin. Jopa hiekalla aurinkoa ottaen, mikä ei todellakaan ole tyypillisin aktiviteettini lomamatkoilla. Hyttyset ja niiden levittämät taudit tietysti hermostuttivat, mutta jo varttitunti hievahtamatta lämmön keskellä piristi kummasti väsynyttä mieltä.
Ja kyllä kai sitä tietää olevansa väsynyt, kun maailman suurin kultapatsas (Bangkokissa, Wat Traimin temppelissä) ei tehnyt sanottavampaa vaikutusta eivätkä parit huvisukelluksetkaan juuri väristyksiä aiheuttaneet. Jo Thaimaahan tullessani oli koko lailla selvää, että pian olisi aika lentää kotiin. En ollut erityisemmin lupaillut ehtiväni jouluksi takaisin, mutta nyt ajatus tuntui erittäin mukavalta. Tällä erää tuli tarpeeksi, joskus toiste toisenlainen reissu.
En keksi vielä päätössanoja. Ehkä niitä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti