Muistista

Hetkinen. Saan juuri uutta tietoa.

Xi'anin likainen, savuinen kaupunki tuntuu olevan kauempana kuin mitä se on. Ikään kuin allamme oleva kivimassa imisi melun itseensä. Kaupunkia kiertävä muuri on oma maailmansa, lenkkeilijöiden ja pyöräilijöiden maailma. Meilläkin on pyörät. Ines ja minä ihmettelemme, kun Inesin ystävä arkailee polkupyörällä ajamista — eikö tämä ole Kiina? Alun jälkeen matka taittuu mukavasti. Muuri on paljon pitempi kuin olin kuvitellut. Se kiertää koko kaupungin vanhan keskustan, yli kymmenen neliökilometrin alueen. Päällyskiveys tärisyttää pyörää, mutta ohjaaminen on silti vaivatonta. Emme puhu mitään. Hiljaisuudessa on vaikuttavaa katsella, miten muurin ulkopuolella olevat, savusumun kätkemät pilvenpiirtäjät ilmestyvät esiin yksi toisensa jälkeen ajaessamme niitä kohti. Kuin jonkinlaiset tarujen jättiläiset, jotka odottavat ajan ja inhimillisen tiedon rajalla.

Lanzhoussa on aikaa yksi illansuu. Aikaisin nukkumaan, että jaksaa herätä lentokentän bussiin. Menemme vain syömään. Inesin kiinalainen ystävä opastaa meidät hot pot -ruoan saloihin. Pöytään upotettu, yli puolen pöydän kokoinen kattila täytetään vedellä, sekaan heitetään monenlaisia mausteita. Tarjoilija jättää tilauslistan, johon Inesin ystävä laittelee rukseja. Aineksille ei aina löydy nimiä — kiinalainen valkoinen vihannes, kiinalainen vihreä vihannes, vihannes, luultavasti vihannes. Lopulta saamme valtavan lajitelman kärryssä pöydän päätyyn. Teemme keittoa verkkaisesti parin tunnin ajan, lisäten aineksia, maistellen, odotellen. Tällainen ruokailu on vaivalloista, se vaatii tottumattomalta paljon huomiota. Emme puhu koko toimituksen aikana muusta kuin siitä mitä milläkin hetkellä teemme tai syömme. Tavallaan terapeuttista.

Sitä sanotaan bambulautaksi, vaikka se onkin lähinnä muovia. Pohjana toimii kymmenkunta vieri viereen sidottua putkea, lähes kymmenmetrisiä, päistään taivutettuja. Putkien päällä on lattialevyjä ja kolmea pientä penkkiä varjostava katos. Takaosassa kuljettaja kääntelee monen metrin mittaista peräsintankoa, jonka veden alle jäävässä päässä on pieni potkuri. Korvat turtuvat nopeasti moottorin tasaisen sinnikkääseen putputukseen, ja huomio keskittyy jokeen. Li on vuosituhansien saatossa uurtanut tiensä karstimaan läpi jättäen jälkeensä jyrkkäseinäiset, erikoisen muotoiset vuoret. Rentoudun, unohdan itseni. Olen veden kimmellys, olen ohi lipuvan kallion kuvajainen, olen hetki ikuisuudessa ja ikuisuus hetkessä.

Li-joen laakson vuoret ovat juuri niin jyrkkiä kuin miltä näyttävät. Xingpingin pikkukaupungin kyljessä kohoavalle vuorelle pääsee kuitenkin kävellen — jos lähinnä portaista muodostuvan polun kapuamista haluaa kutsua kävelyksi. Askelmat on tehty luultavasti vuosisatoja sitten, myöhemmin niitä on korjailtu jopa betonilla. Jokainen askelma on yksilö, nousu vaihtelee muutamasta sentistä puoleen metriin, samoin syvyys. Moni on hakattu suoraan kallioon. Portaat ovat kapeita, vinoja, liukkaita ja yllättävästi mutkittelevia. Juuri kun kuvittelee, että kulman takana on viimeinen ponnistus, esiin tulee seinämä jonka yläreuna jää puidenlatvojen peittoon. Kiipeäminen kestää tunnin, mutta huipulla odottava näkymä on kuuden arvoinen. Siinä lepää laakso, siinä lepää silmä. Pian satojen pienten vuorten joukko vaeltaisi sumun läpi kohti auringonlaskua. Sitä näkyä en valitettavasti voi jäädä odottamaan, koska alasmeno pimeässä vaatisi vähintään taskulampun. Niinpä vain katson maisemaa, kunnes mieleni näkee pari tuntia tulevaisuuteen.

Laskeudun bussista parkkipaikalle Datzain kylässä Longshengissa. Päämäärä, riisiterassit, siintää vuorenrinteessä parin kilometrin päässä. En tiedä tarkalleen, missä hostelli on, mutta kai se jostain sieltä löytyy. Bussin luo kiirehtii joukko pienikokoisia naisia. Vanhin on varmasti lähempänä seitsemääkymmentä. Kaikilla on yli metrin mittaiset, kiiltävän mustat hiukset päälaelle kierrettynä ja kiinnitettynä. He hymyilevät, nauravat, he ojentavat jättimäisiä punoskoreja. Kuvittelevatko he minun ostavan tuollaisen korin? Ei. He haluavat kantaa matkatavarani.

Muutaman kilometrin matka pikkubussilla osoittautuu kiinalaisille lähes ylivoimaiseksi. Ihmisiä on kateissa, parin hotellin edustalla odotellaan vartti, valtava möykkä nousee monesta eri asiasta joita en kykene ymmärtämään. En tiedä, olemmeko myöhässä tai olenko edes oikeassa autossa. Lopulta pääsemme perille. Parituhatta ihmistä jonottaa illan pimeydessä, kaikki huutavat ja oppaat huutavat melun ylitse. Pääsen katsomoon, löydän paikan. Esitys alkaa, yleisö ei hiljene. Polttaa ei saa, useampi mies polttaa. Salamavalot on kielletty, kaikkialla räpsyvät salamat. Mutta kaikesta huolimatta Impression Liu Sanjie, Yangshuossa maailman suurimmalla luonnonnäyttämöllä esitettävä kuvaelma, on huikea kokemus. Joka ilta yli kuudensadan avustajan voimin vedettävän show'n on muutamassa vuodessa nähnyt jo kymmenen miljoonaa katsojaa. Viisikymmenpäinen poikajoukko laulaa, satapäinen tyttökuoro vastaa kaukaa toiselta rannalta. Viisikymmentä venettä lipuu joenmutkaan yleisön eteen, ja musiikin vaihtuessa dramaattisesti venemiehet nostavat vedestä ylös valtavat kankaat. Tehokkaat valonheittimet muuttavat koko alueen hetkessä erinäköiseksi. Toisessa kuvassa vastaranta näyttää yhtäkkiä entisaikojen kylältä, kuin välissä olisi vuosisadan verran vääristävä linssi. Kolmannessa kuvassa monen metrin mittainen kuunsirppi vaeltaa kostean näyttämön poikki, sirppi keinahtelee hennon tytön tanssiessa sen päällä. Viimeisessä kuvassa veden yli kaukaisuudesta yleisön eteen kävelee monen sadan tytön kulkue, kaikki puettu kauko-ohjattaviin, synkronoidusti valokuvioita sykkiviin asuihin. Kommentit kitschistä ja mahtipontisuudesta kuivuvat kielensivuihin. Seuraan valon leikkiä mykistyneenä. Kun esiintyjät tulevat ryhmittäin kumartamaan, noin puolet yleisöstä on jo tunkemassa ulko-ovia kohti. Myöhästynkö pikkubussista, jos jään tähän hetkeksi hengittämään ja pohtimaan näkemääni?

Millainen on vuodebussi? En tiennyt että sellaisia on. Odotan vain totuuden pian paljastuvan, jokin väärinkäsitys, tiili kielimuurissa. Asemalle lipuu melko tavallisen näköinen linja-auto. Heti ulko-oven jälkeen pitää ottaa kengät pois ja nousta sitten pari askelmaa. Toden totta, vuoteita. Kerrossänkyjä kolmessa jonossa auton peräseinään asti. Lattialla on räsymattoja, tilassa vallitsee kiinalaiseksi paikaksi epätavallinen hiljaisuus. Kömmin yläpedille ikkunan viereen, kiinnitän turvavyön ja vedän viltin ylleni. Tämä on päivämatka, mutta viltti on tarpeen ilmastoinnin takia. Sitä ei saa pois päältä. Matka Yangshuosta Gangzhouhun kestää neljän toimintapainotteisen elokuvan verran. Torkahtelujen lomassa näen niistä noin puolet. Juonet eivät avaudu.

Yskittää ja väsyttää. Guangzhoun hieno hostelli tuntuu menevän vähän hukkaan. Makaan oleskelutilan sohvalla ja tarkistan viimeisimmät uutiset netistä. Sen jälkeen voimattomuuden keskelle iskee tylsyys. Mitä tehdä? Ryhtyäkö johonkin? Edessäni pöydällä on kirja, Danielle Steelin The Cottage. Avaan sen ja luen ensimmäisen sivun. En muista lukemastani muuta kuin että se lienee tylsin ensimmäinen sivu jonka koskaan olen lukenut. Tahtomattani alan pohtia, miten kirja pitäisi aloittaa että se olisi mielenkiintoinen. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen kehitellyt romaani-idean perusrakenteineen ja päähenkilöineen sekä kirjoittanut ensimmäisen sivun. Tiedän, että itse lukisin seuraavankin.

Toivon hartaasti, että joen partaalle kerääntynyttä tuhatpäistä väkijoukkoa kiusaava, piinallisen huono karaokepiste keskeyttää toimintansa parin minuutin päästä. Hong kongin jokailtainen Symphony of Light -show on alkamaisillaan. Neljännen kuulemani kehnon laulajan jälkeen, minuutti ennen h-hetkeä, karaoke vaikenee. Pitkin joenvartta sijoitelluista kaiuttimista alkaa kuulua musiikkia. Naisääni toivottaa tervetulleeksi. Symphony of Lightin musiikin on määrä kuvata kaupungin modernia, ylös ja eteenpäin kurkottavaa energiaa. Ääni esittelee mukana olevat pilvenpiirtäjät, ja vuorollaan kukin niistä näyttää valoefektinsä: ikkunarivistöt vaihtavat väriä, katoilla on valonheittimiä ja lasereita. Esittelyn jälkeen olen jo nähnyt kaiken. Show kestää vartin, jonka aikana näen samat valoefektit eri järjestyksessä noin sataan kertaan, mutta mikään ei muutu. Musiikki on suunnilleen sellaista, mitä itse räpelsin 90-luvun alussa huonoilla tietokonesoundeilla. Show'n jälkeen väki antaa vaimeat aplodit ja lähtee pois. Karaoke jatkaa, emäntä vetää pari laulua keskinkertaisella äänellään. Seuraan hänen esitystään ihaillen. Paljon parempi kuin Symphony of Light, koko maailman suurin kaupunki-show.

Hong kongin korkeimpaan kohtaan pääsee vanhanaikaisella raitiovaunulla, joka kulkee rinnettä ylös neljän—viidenkymmenen asteen kulmassa. Petsatulla paneeliseinällä on viisi lamppua joissa on kadunnimet. Mietin, onko tämä todella ennen muinoin pysähtynyt noilla väliasemilla. Ehkä tämä on vasta myöhemmin muokattu turistihoukuttimeksi. Ajatus viehättää. Taloja, katuja ja pieniä puistikoita lipuu ohi. Varttitunnin nousun jälkeen vaunu sukeltaa ostoskeskukseen. Myynnissä on kaikki täsmälleen samat tuotteet jotka löytyvät tuhanteen kertaan kaupungin markkina-alueiden kojuista. Minä sydän Hong kong. Päällesi, päähäsi, avaimenperääsi tai jääkaappisi oveen. Kun lopulta löydän ulos, näen kotkat kaupungin yllä. Ne sukeltelevat majesteettisen äänettömästi kerrostalojen väleissä. Kotkat ja kerrostalot ovat löytäneet tavan kuulua samaan kuvaan.

Macao on omituisen tuntuinen. Jollakin tavalla se tuo mieleen Kiinan muut suurkaupungit, jollakin tavalla pienen portugalilaisen rannikkokaupungin ja jollakin tavalla subtrooppisen turistikohteen hotelleineen. Tietenkin se myös on tuota kaikkea. Jyväskylän keskustaa isompi Venetia-hotelli on kokonainen kaupunki sisätiloissa, useine ostoskatuineen, liikuntakeskuksineen, teattereineen ja linja-autoasemineen. Pohjakerroksessa on jättimäinen kasino, pelipöytiä ja automaatteja kirjaimellisesti silmänkantamattomiin — keskellä salia ei näe sen seiniä. Koska vain korttini luottopuoli toimii Kiinassa ja luottokausi on lähellä loppuaan, en pysty nostamaan tarpeeksi rahaa voidakseni istahtaa pokeripöytään. Se harmittaa, mutta toisaalta tiedän että olisin ne parisataa euroa todennäköisesti hävinnyt. Olisin tehnyt sen mielelläni, ihan vain voidakseni sanoa pelanneeni Macaossa. Häviän parikymppiä peliautomaatteihin. Olen pelannut Macaossa.