Nyt kun ehdin jo pois Kiinasta, voinen sanoa ettei asenteeni maata kohtaan suuremmin muuttunut. Se ei tarkoita, etteikö olisi tapahtunut paljon mielenkiintoisia asioita. Kaukana siitä.
En ole osannut kirjoittaa mistään, koska olen taistellut monensuuntaisten voimien välillä. Välillä paikat ovat vaihtuneet liian ripeään tahtiin, välillä on ollut mielenkiintoisia keskusteluja ja yhteistä tekemistä, välillä majoitus ja etenkin wifi-yhteydet ovat olleet haasteellisia. Välillä flunssa tai lievä huono olo on vienyt voimat, välillä olen vain ollut paljosta touhusta väsynyt. Sittenkin kun aikaa olisi ollut, olen halunnut rentoutua höpöttelemällä Facebookin chatissa tai katsomalla tv-sarjoja Netflixistä.
Nyt kun lepäilen hostellissa Bangkokissa, enkä kurkkukivun ja yskän takia jaksa lähteä mihinkään, suostuttelen kuluneiden parin viikon kuvat päähäni. Mitä kaikkea olenkaan jo unohtanut?
Olen maistanut makeampaa elämää. Siinä ehkä yksi viime aikojen johtolauseista.
Vaikka melu- ja muu saaste tunki lähes kaikkialle, vaikka kiinalaiset huusivat loppuun asti, vaikka heidän jonoissa ohittelu ja muu röyhkeys pysyivät vakioina, vaikka he kaikki mässyttivät purukumiakin avaten suunsa ammolleen ennen joka puraisua — en mene enää siihen. Vaikka tyypillinen kiinalainen kurkkuaan selvittäessään esittää kolmiosaisen törkysinfonian jonka kuvottavuus huipentuu oksentamisen ääniin ja lähes mille tahansa pinnalle sylkemiseen — yritän sivuuttaa sen.
Kaikki tuo puuroutuu ja tiivistyy päässäni yhdeksi isoksi möykyksi. Aika lienee ottanut esiin pensselin ja avannut kultamaalipurkin.
Uusi ystäväni, jonka reitti Kiinan läpi vastasi paljolti omaani ja joka nyt on jatkanut jo Balille epäilemättä mukavammassa seurassa, sai asenteellaan jotain alulle sisälläni. Ines ei todellakaan ollut mitenkään erityisen mukavuudenhaluinen, mutta tiesi mitä milläkin hinnalla sopi vaatia. Niinpä aloin lähes huomaamattani itsekin vaatia enemmän, parempaa.
Kaikki alkoi Xiahessa, missä meitä oli kolme. Minä, Ines ja Inesin kiinalainen ystävä. Aioimme ottaa vuoteet Xiahen ainoan hostellin dormihuoneesta, mutta muutimme mielemme. Huoneen ovea ei saanut lukkoon, siellä oli järkyttävän kylmä, suihkuja ei ollut ja vessat olivat kauhistus. Muutimme hotelliin, joka ei onneksi ollut kallis. Hotellin yhteiskäytössä olevat suihkukopit ja vessat paljastuivat kuitenkin käsittämättömän likaisiksi eikä niille lukuisista pyynnöistä huolimatta tehty mitään, joten vaihdoimme toiseen hotelliin. Sieltä saamamme huone oli nuhjuinen, lattialla lojui tupakannatsoja ja kuumaa vettä oli rajallisesti, mutta tähän saatoimme jo tyytyä.
Olin aikonut tällä matkalla käyttää lähinnä junaa ja bussia. Ines ystävineen sai kuitenkin houkuteltua minut sisäiselle lennolle Lanzhousta Shanghaihin, ja sitä ennen vielä hotellimajoitukseen Lanzhoussa. Kuulostaa hintavalta, mutta harmillista kyllä ei edes ollut. Hostelli ja juna olisivat maksaneet kolmisenkymmentä euroa vähemmän. Tämä oli vain nopeampaa ja vaivattomampaa. Mikä ekologisuus?
Shanghaissa onnistuin valitsemaan luultavasti kaupungin parhaan hostellin. Rock&Woodia suosittelen lämpimästi, ja jos jotain suurkaupunkia Kiinassa niin juuri Shanghaita. Kävelyt vehreissä puistoissa ja trendikkäässä talouskeskustassa, auringonlaskun todistaminen korkeimman pilvenpiirtäjän näköalapaikalla, iltaoluen siemailu hostellin viihtyisällä terassilla — tämä kaikki oli hyvin erilaista kuin kärvistely jääkylmässä mongoliteltassa tai kyykistely baikalilaisessa ulkovessassa.
Mutta ylellinen tarinani oli vasta ehtimässä kliimaksiinsa. Ines oli majoittunut mainitun ystävän luo, ja pian kävi ilmi että kutsu olisi koskenut minuakin. Tietenkin otin tarjouksen vastaan, koska paloin halusta nähdä missä ja miten tavalliset kiinalaiset elävät.
Tavalliset kiinalaiset, kuten Inesin ystävä. Jonka isä paljastui pörssiporhoksi. Jonka koko perhe oli nytkin matkoilla. Joka asui kaupungin parhaalla asuinalueella isojen muurien ja vartioidun portin takana. Jonka perhe ei koskaan kokannut, koska heillä oli taloudenhoitaja. Se ystävä. Se tavallinen kiinalainen.
Ensimmäisenä aamuna tallustelin hiljaisessa asunnossa. Huonekalut olivat kalliita, samoin osa muutakin sisustusta — mutta sekaan mahtui myös outoja kitschahtavia elementtejä kuten aidon mutta kehystämättömän taulun näköiseksi laiteltu printtikopio Mona Lisasta, oman kohdevalonsa alla. Kaikki tuntui epätodelliselta.
Eikä tuon jälkeen mikään ollut enää niin kuin ennen. Yangshuossa oli oikein mukava hostelli, mutta silti kiinnitin huomioni pieniin epäkohtiin kuten huonosti toimivaan wifi-yhteyteen ja ovien typerän äänekkääseen lukkomekanismiin. Sitä paitsi huone oli kolmannessa kerroksessa, ei hissiä.
Mistä lähtien nämä olivat olleet ongelmia?
Xingpingin hostelli oli samoin viihtyisä, mutta huomasin ärtyväni paitsi huonosti toimivasta wifistä myös aulan kylmyydestä.
Olisihan sitä voinut laittaa enemmän vaatettakin?
Longshengissa, Datzain kylässä, huonon wifi-yhteyden ohella hostellihuone oli oikeasti kylmä. Liekö yskänikin sen yön peruja. Tällä kertaa olisi ollut mahdollista saada lisämaksulla lisälämpöä, mutta koska sitä markkinoitiin meille ilmastointina, tajusimme liian myöhään mistä oli kyse. Siinä vaiheessa lähes kielitaidoton isäntä oli jo varmasti nukkumassa omassa mukavan lämpimässä talossaan.
Guangzhoussa valitsin hieman kalliimmasta hinnasta huolimatta hostellin vain koska se kiinnosti minua valokuvien perusteella. Inhaa oli tajuta, että hostelli oli kuudennessa kerroksessa, ei hissiä. Eikä wifi-yhteydessäkään muuten ollut pahemmin kehumista. Hongkongissa ja Macaossa ei puolestaan ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin hotellit. Vaikka valitut olivat halvimmasta päästä, ne olivat kuitenkin hotelleja. Mikä ei tosin estänyt purnaamista, jos jokin ei miellyttänyt. Esimerkiksi wifi-yhteys jätti paljon toivomisen varaa.
Ruoanlaitto unohtui koko lailla Venäjän jälkeen. Ravintoloissa syöminen on ollut parhaimmillaan halvempaa kuin kokkaaminen. Mutta pari kertaa, maksaessani kaakaosta ja kakunpalasta enemmän kuin Suomessa, olen miettinyt että olisin voinut etsiä halvemmankin kuppilan.
Guangzhoussa Inesin toinen kiinalaisystävä tarjosi meille yllättäen isossa ravintolassa päivällisen, joka oli varmasti arvoltaan toista sataa euroa. Herkullisen ja miellyttävän aterian ainoa häiriötekijä oli ravintolaa terrorisoinut lastenjuhla. Ilmapallot paukahtelivat, lapset kaatuivat ja itkivät — ja yhtäkkiä isoja ympyröitä, ihmistä korkeampia, pyöriteltiin ohitsemme jostakin jonnekin. Mitä ne olivat, en osaa kuvitella. Niiden hypnoottisia spiraalikuvioita tuijottaessani mietin jälleen, mikä kaikesta kokemastani oli totta.
Kun on kerran päästänyt helpomman elämän matkaohjelmaansa, paluu vaatimattomuuteen voi olla vaativaa. Minäkin lentää päräytin Bangkokiin, ja hyvin vähällä oli etten sortunut hotelliin. Mutta miksi Bangkok ja lentokone, siitä lisää ensi kerralla.
Asiasta lentokoneeseen, tuli vain mieleeni laskea monellako eri kulkupelillä matka on taittunut. Iloksenne tahi harmiksenne: Juna, henkilöauto, bussi, vuodebussi, kaksikerroksinen bussi, jarrullinen polkupyörä, jarruton polkupyörä, hevonen, kameli, tuktuk eli riksha, sähkökäyttöinen avokärry, metro, raitiovaunu, rinneraitiovaunu, kiskoilla kulkeva liukukärry, köysirata, bambulautta, lossi, autolautta ja lentokone. Kas kun ei helikopteria.
No, jos tämä nykyinen suuntaus jatkuu, kukaties vielä vuokraan sellaisenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti