Kaupunki isolla U:lla ja viidellä A:lla

Unelmatehdas

Ulaanbaatar on uusi, kiinnostava sijoituskohde. Mongolian nomadielämänmuoto alkaa olla mennyttä, kaikki haluavat kaupunkiin ja suostuvat lähes mihin tahansa työhön. Nuoret kaupunkilaiset haluavat länsimaalaistua, ja rahaa on saatavilla nyt kun isot yhtiöt uskaltavat vetää moottoriteitä Mongolian perukoilla lymyävien luonnonvarojen luo. 

Rakentaminen on halpaa, koska työvoima on halpaa. Jos se ei ole tarpeeksi halpaa, tuodaan Kiinan puolelta vielä halvempaa. Lainsäädäntö lienee melko olematonta, mitä tulee turvallisuuteen ja työskentelyolosuhteisiin. Lisäksi uuden rakentaminen on sen verran vaivatonta, ettei vanhoja rakennuksia jakseta huoltaa.

Ydinkeskustasta on saatu jo suht näyttävä muutamine pilvenpiirtäjineen ja värikkäästi valaistuine hallintorakennuksineen. Kulttuurihistoriallista syvyyttä ei juuri havaitse kaduilla kävellessä, kaikki on suhteellisen nuorta. Vaikka kaupunki vakiintui kauppapaikaksi jo 1700-luvulla, hallinnon keskus vaihtui säännöllisesti 1900-luvun alkupuolelle asti, nomadien tyylin mukaan. Siksi isompia rakennuksia ei pahemmin harrastettu.

Enin osa asuintaloista on neuvostoaikaisia. Perusrakenteiltaan yksinkertaisen vankat, mutta pinnoiltaan rapistuneet talot kelpaavat pukumiehillekin, kun parempia ei riitä. Rakenteilla on kyllä ainakin pari jättimäistä kerrostalolähiötä — ne asuttanee aikanaan kansan menestyneempi osa, jolla on kiire päästä tuntemaan saavuttamansa tuloero.

Yrittämisen tahto on kova. Kun meillä länsimaissa aletaan jo haikailla takaisin luonnon yhteyteen, monen mongolialaisen unelma tuntuu olevan oma pieni kaupunkifirma, jota pyöritetään koko perheen voimin.

Kaikki eivät tietysti pääse edes niin pitkälle, ja niinpä katukuvaan kuuluvat myös nokinaamaiset kerjäläiset, nojatuolin kokoisia säkkejä kantavat muovinkerääjät ja kaikenlaiset myyjät joilla hädin tuskin on mitä myydä.

Talven tullen tämä kaikkein köyhimpien luokka pakenee joko viemäreihin tai kaupungin laitamille nousseisiin jurttalähiöihin. Kun hiilirahat loppuvat ja kamiinoihin ei löydy enää jätepuutakaan, lämpöä tuonevat vain unelmat.

Autohelvetti

Autojonot matelevat, sivukadut tukkeutuvat, pysäköinnit tehdään satunnaisiin paikkoihin omalla tyylillä, luvalla ja riskillä. Kaikki tööttäävät, kuka mistäkin syystä, osa varmaan syytä tietämättäkin. 

Ulaanbaatar on jotain uutta ja ennennäkemätöntä Mongolian väelle: ainoa todella suuri kaupunki. Välillä tulee olo että vain harva ymmärtää liikennevaloja — ja niiden harvojen joukossa eivät välttämättä ole liikennevaloverkoston suunnittelijat. Useimmat jalankulkijat eivät ylitä katuja vihreällä, koska se on paljon vaarallisempaa.

Astmariski

Lokakuu lienee parasta aikaa olla Ulaanbaatarissa. Kesäkuumat ja painostava ilmanala ovat poissa. Syyskelit raikastavat ilmaa, mutta on vielä sen verran lämmintä että rakennusten lämmityskuluissa voi säästää. Talvea kohti saasteiden määrä kasvaa.

Mutta nytkin huomaa ulkona liikkuessaan, että pölyä, savua ja pakokaasuja on riittämiin. Herkimmät käyttävät hengityssuojaimia, ja tunnen itsekin oudontyypisen yskänraskauden keuhkoissani.

Liekö sitten mitään verrattuna matkani seuraavaan kohteeseen. Juuri luin uutisen, että Kiinan koillisosassa suljettiin kouluja useaksi päiväksi ilmanlaadun vuoksi.

Apepula

Tuoreet kasvikset ja hedelmät ovat kaupoissa vähissä. Omasta maasta niitä ei irtoa juuri ollenkaan, joten tuonti Venäjältä ja Kiinasta on suurta. Keskimäärin venäläiset ainekset ovat parempia mutta myöskin kalliimpia.

Tavallisessa pikkuputiikissa saattaa hyllyillä lojua hassuja kokoelmia: pari munakoisoa, kymmenen pientä porkkanaa, parikymmentä rupista perunaa ja nauris.

Kuusikerroksinen State Department Store, kaupungin ensimmäinen ja tunnetuin ostoskeskus, yleensä koreilee melko hyvällä valikoimalla, mutta hinnat ovat omaa luokkaansa.

Katukaupasta saa sipulia ja juureksia ihan kohtuullisesti, mutta monet meille tutut peruskasvikset eivät ole edes tainneet löytää tietään Mongoliaan.

Paikalliset eivät ilmeisesti syö mitenkään erityisen monipuolisesti. Ehkä monen eri eläimen maitotuotteiden käyttö auttaa yleistä vastustuskykyä sun muuta, mene tiedä. Kaiken kaikkiaan näkemäni mongolialaiset ruoat ovat olleet yksinkertaisia — lihaa, perunaa, suolaa, joskus pippuria — mikä on jättänyt kasvavaan metropoliin ison aukon täytettäväksi.

Ja täytetty se onkin: suunnilleen joka korttelista löytyy intialainen, korealainen ja kiinalainen ravintola. Ynnä muutama muu. Kaiken kaikkiaan lienen nähnyt lähes parinkymmenen maan keittiön edustettuna.

Alkoholi

Kaduilla ei juuri osu pulloja silmiin. Ulkona juominen on kiellettyä, ulkona juovuksissa oleminen ei sentään ole. En tiedä, eroaako Mongolia juurikaan muista maista, mutta viina on monelle täkäläiselle vakioharrastus.

Viini on vähän kalliimpaa, mutta puolen litran oluttölkki irtoaa alle eurolla ja litran vodkapullo halvimmillaan kolmella. Useimpina iltoina, kun piipahtaa hakemaan jotain lähikaupasta, satunnainen aamutakkiin kääriytynyt eläkeläisukko tunkee jonossa ohi ja ostaa pari vodkapulloa.

Tupakka on jo vedetty pois useimmista pikkukaupoista, minkä seurauksena sitä myydään salaa. Mitenkähän kävisi viinan kanssa?

Aukioloajat

Ehkä alkoholinkäytön hillitsemiseksi, baarit menevät kiinni yleensä yhdeksän—kymmenen aikaan, viimeistään puolilta öin. Luvan saaneet yökerhot, kauempana keskustasta, jatkavat kolmeen.

Liikkeet sulkeutuvat etupäässä samoihin aikoihin kuin Suomessakin, mutta en tiedä onko asiasta olemassa mitään lakeja. Monet pikkukaupat ovat auki ympäri vuorokauden.

Harmikseni eräs hyväksi havaitsemani vegaaniravintola oli suljettuna sunnuntaina parhaaseen ruoka-aikaan. Kahdella aikaisemmalla käynnillä olin huomannut paikan taustamusiikin koostuvan yksinomaan amerikkalaisesta kristillisestä musiikista. Ehkä sunnuntain kiinniolo olisi pitänyt arvata.

Kaikkein oudoimmat ja vaarallisimmat aukioloajat on kuitenkin viemärinkansilla.  Paremmasta elämästä unelmoivienkin on täällä syytä pitää katse maassa.

Tuntemattomampaan

Myöhäiseksi vierähtänyt ilta Ulan-Udessa ei juuri auttanut varhaista heräämistä. Bussilla piti olla seitsemältä, ja ennen sitä oli löydettävä kauppa. Aamu ei ottanut valjetakseen taivasta peittävien pilvimassojen takia. Kolea tuuli riuhtoi pisaroita nenästäni.

Viimeisten ruplieni onnellinen voittaja oli Sputnik-kauppaketju. Ystävällinen nuori nainen taisi antaa minulle parinkympin alennuksen, kun näytin typötyhjää lompakkoani. Eväät kainalossa ja rinkka selässä kiiruhdin ohi jättimäisen Leninin-pään ja oopperatalon pihan. 

Useimmat matkustajat olivat jo bussissa. Työnsin rinkan tavaratilaan ja kömmin sisälle. Etupenkkipaikat oli saanut tuttu kreikkalaispariskunta. Minun paikkani löytyi keskivaiheilta, viisikymppisen mongolialaisrouvan vierestä. Samassa bussissa olivat myös David, Matthias ja Petra, joiden kanssa päädyin myöhemmin huikealle retkelle. Siellä oli myös Alan, puolalainen johon törmäsin pari päivää myöhemmin keskellä miljoonakaupunkia.

Bussimatkan aikana ehdin mietiskellä, miten paljon oudompaan ja turvattomampaan maahan olinkaan menossa. Opaskirjat pelottelivat taskuvarkailla ja ulkomaalaisiin kohdistuneella väkivallalla. Junassa Irkutskista Ulan-Udeen olin jutellut venäläisen nuorukaisen kanssa. Hänkin oli varoitellut mongolialaisista. Älä liiku ulkona pimeäntulon jälkeen. Todella vaarallista.

Rajanylitys Venäjältä Mongoliaan oli melkoinen operaatio. Parin tunnin jonotus pienen rakennuksen pienessä aulassa, läpivalaisu, passien tarkastus, katso eteenpäin sivulle toiselle sivulle eteenpäin. Lomakkeen täyttöä, lisää odottelua. Kun kaikki oli valmista, kiipesimme helpotuksesta huokaisten autoon. Ajettuamme kilometrin—pari pysähdyimme jälleen. Mitä nyt? Ai, aivan. Äskeinen oli Venäjän tarkastus. Mongolialla on oma tarkastus.

Samat asiat uudelleen. Lomakkeet, läpivalaisu, passit. Eikö joku olisi vain voinut soittaa näille täällä, että tutkittu on?

Lopulta matka jatkui, mutta vain muutaman kilometrin verran. Mistähän nyt on kyse? "Lunchtime!", viisikymppinen penkkiseurani totesi iloisesti. Hyvänen aika, nämähän puhuvat englantia.

Talon pihalla seisoi hevonen, puuhun köytettynä. Mihin olinkaan tullut.

Karunoloisen rakennuksen sisältä löytyi ruokala, ja juuri nyt tajusin että olisin tarvinnut paikallista rahaa ruokaan.

Rajaa ylittäessämme bussissa oli häärännyt muutama rahanvaihtaja valtavien setelinippujensa kanssa, mutta eipä niistä hyötyä ollut kun ei ollut enää ruplia. Passintarkastuksen jälkeen olisi ollut mahdollista vaihtaa dollareita tugrugeiksi hieman virallisemmalla tiskillä, mutta enpä sitäkään tehnyt. Onneksi nyt ei ollut mitenkään erityinen nälkä.

Katselin valtavan isoja lukemia rahoissa. Kymmenentuhatta? Kaksikymmentätuhatta? Mikä olikaan vaihtokurssi? Joku oli vaihtanut seitsemänkymmentä ruplaa ja saanut sillä parituhatta tugrugia. Se riitti pariin teehen. 

Lounaan jälkeen emme pysähtyneet enää kuin lyhyelle vessatauolle. Katselin enimmäkseen ulos ikkunasta, tutkailin maisemien verkkaista muuttumista. Yhä useammin tien varressa näkyi hevoslaumoja, lehmiä, vuohia ja lampaita. Bussi ohitteli ikivanhoja kuorma-autoja joiden lavat oli tungettu niin täyteen heinää kuin vain ikinä oli uskallettu.

Tie luikerteli loputtomien, vihreinä hehkuvien kukkuloiden lomitse. Syksy teki tuloaan, mutta ruohosta sitä ei vielä arvannut. Tämä ei todellakaan ollut enää Siperiaa.

Tavailin myös Lonely Planetin pientä mongolian kielen sanastoa. Vaikea kieli. Pitkiä sanoja. Ei mitään tuttua. Muutaman sanan ääntämistä kysyin penkkiseuraltani. Eihän tämä niin vaikeaa ollutkaan — vaan vielä paljon vaikeampaa! Kuinka ikinä oppisin noita äänteitä? Kirjan ohjeet eivät vastanneet todellisuutta kuin likimain.

Viimein iltahämärän jo saapuessa Ulaanbaatar putkahti esiin tummanpuhuvan harjanteen takaa. Kysyin, kauanko kestää vielä ennen kuin olemme bussiasemalla. Ällistyin, kun kuulin vastauksen: tunnin!

Vasta kun olimme huristelleet parikymmentä kilometriä isomman ja pienemmän teollisuuden savun ja kuonan halki, aloin ymmärtää. Kaupunki oli iso — ja liikenne sitä hitaampaa mitä lähemmäksi keskustaa tulimme. Viimeiset pari kilometriä matelimme vartissa. Äänitorvien konsertti jatkui tauotta.

Tekstiviesti hostellilta oli jotakuinkin rauhoittava: pitkä mies odottaa asemalla Sunpath Hostellin kyltin kanssa. Olin iloinen, että asia oli juuri näin. Pitkä mies oli pari senttiä minua pitempi, mikä mongolialaisittain tarkoitti jo huomattavan kookasta.

Samaan henkilöautoon minun lisäkseni ahtautuikin sitten lähes kaikki ne joilla ei ollut hostellivarausta. Illan pimeydessä kenenkään ei tehnyt mieli lähteä etsimään asuinpaikkaa jalkaisin, kun tarjolla oli kyyti suoraan pihaan. Takapenkillä oli ainakin neljä matkalaista, ja takakontin luukku oli hädin tuskin mennyt kiinni.

Linnuntietä pitkin hostellille ei ole pitkä matka, mutta autolla siihen meni parisenkymmentä minuuttia. Savusumu ja pakokaasut tunkivat sisään ja nenään. Kiemurtelimme kohti yhä pienempiä katuja ja päädyimme rähjäiselle pihalle. 

Sunpath Hostel käsitti kaksi melko isoa huoneistoa kahdessa toisiinsa kiinni rakennetussa kerrostalossa. Vielä karussa, likaisessa ja huonosti valaistussa porraskäytävässä mietin, mikä mahtoikaan odottaa tuon omituisen rautaoven takana. Minkälainen hostelli oli saattanut saada yli 90 prosentin arviot Hostelworldissa?

Ovi avatutui mitä siisteimpään aulaan. Lämmintä, ehjää, valoisaa. Doljma, ystävällisen oloinen emäntä. Ja kuskimme osoittautui hänen miehekseen. Yhden oven takaa vilahti pojan naama. Tosiaan, perheen omistama ja osan aikaa asuttama paikka.

Mukavat vuoteet, mukavat suihkut ja vessat, mukava keittiö. Pehmeitä, isoja mattoja. Iso, pehmeä sohva.

Niin. Mihin olinkaan tullut.

Moments

I've walked some ten kilometres around the Moscow centre. I end up to the Theatre Square, and sit down on an empty bench near the fountain. It's a working day and midday, so there aren't too many people here. A young couple is sitting on a bench to the left of me, she in his lap, on a bench to the right of me I see an old man drooping.

A limo drives to the place, out comes a newly-wed couple. The family members, armed with cameras, circle them. The pictures are of course taken in front of the gorgeous fountain. In Russia, this is the time of the year when everybody gets married.

It's a bit windy, but I have enough clothes on. The sun warms me up. All the sounds turn into a hum, the pillars of the Bolšoi Theatre disappear in an eyelash mist.

My fears towards the unknown country, the basic paranoia and caution necessary for a tourist, it all fades away. For a few minutes, I'm obliviously at sleep. Everything is here, and only here. And everything is good.

—

I'm sweating after a spurt to the Nižny Novgorod train. I squeeze my backpack onto an overhead shelf and sit down on my seat. It is one in a group of six, three against three. Four middle-aged Russian men are already there. Construction workers, I would presume. That one might be an engineer, perhaps their boss.

I nod and smile. They nod back. I'm shy as usual. What would I say without a common language? They take the initiative and find out I'm on my way to China, through Siberia. They continue their own conversation, laughing.

Just minutes after the train has left the station, the biggest of the men opens a huge bag. He digs up disposable cups, serviettes and plastic boxes. The boxes are full of sandwiches. Another one of them lifts up a bottle of vodka from his bag. And not just any vodka, but Beluga.

Before I even realize, I've got a ham sandwich and a small cup of vodka in my hands. Cheers, and bottoms up. I feel a terrific warmth in my chest. The tourist, having abandoned his vegetarian diet for the journey, bites into the sandwich.

After the first sandwiches, we'll have the second ones. And the second cups of vodka. Then the third and the fourth. After them big chunks of meat and, somewhat surprisingly, an apple.

The six-hour train ride goes pretty smoothly. I write a lot.

—

There's not a single cloud in the sky of Yekaterinburg. The sun is glistening on the slow waters of Olkhovka river. The story goes, the river was once mystically boiling.

We have just walked across a noisy bridge, dodging the busy bicycles on a narrow lane preserved for bikers and pedestrians. Kseniya has just described one particularly dangerous bike trip, I tell her about my own bicycle experience between an Italian highway and a pretty steep slope. I don't reminisce the moment exclusively great, but also a little bit frightening and stupid. Kseniya disagrees. You have to live.

We come down from the bridge to the river embankment. Kseniya spots movement underneath the bridge. I'm quite sure they are just maintenance men, but Kseniya wants to take a closer look. Once we get under the bridge, we see two boys, maybe 12 years old, hanging off the supporting structures. Kseniya asks, how they got up there. One of them shows us.

For a few moments, I'm dangling off some rusty iron beams, beneath me a three-metre fall and then rocks encrusted with metal debris. I fling myself to the other side of a thick concrete wall. A few steps up a steep, rough concrete surface, then another fling. I hop over an iron railing, landing on the mesh floor of the maintenance bridge.

A constant stream of buses and trucks flows over the bridge. It has been there for thirty years. Calm down.

I smell only rust and concrete. Olkhovka trundles below. The boy and Kseniya lead the way. The boy explains, how he and his friends jump off the bridge to the river in the summertime. Last summer one of them died, because stoned and drunk he couldn't make back to the shore.

We walk to the other end of the maintenance bridge, then back again. For some reason, my fear goes stronger on every step, though it's practically impossible to fall. Is this the rational fear that keeps you alive? Or is this the stupid kind of fear that prevents you from getting what you want, getting onward in your life? Or are they the same thing?

When getting back to the embankment, Kseniya says she feels more alive. Me — I just feel alive.

—

I climb to the highest point in Khužir, the village with its shacks and board fences is behind me. In front of me, I see Baikal. The beach is less than a kilometre away.

A very distinctive-looking cape sticks out of the beachline. A narrow neck of land, then two very high rocks. Shamanka, a holy place. The emblem rock of Baikal.

Lots of visitors have formed their initials out of small white stones onto the reddish, peculiarly striped rock surface of the neck. I strut to the foot of the rock formation. Under my shoes, crunching, there's a bayful of pebbles, all smoothened by the licks of Baikal.

I examine the boulders. There's a footstep. Little by little I find my way up and towards the crevice between the two big rocks. The last push. I sit down.

Between the huge walls I hear nothing but the wind. Every now and then, a whoosh caused by a bigger wave joins in from far below. I'm feeling somewhat cold, but nevertheless I sit still for almost fifteen minutes. The world is elsewhere.

—

The landlady of the guesthouse on Olkhon island shows me the banja. She asks, if I have any experience. I tell her that back home I have my own banja.

This one, however, is considerably larger. An oblong changing room, an oblong sauna room. The warmth feels nice. For the longest time, I just sit on the upper bench, doing nothing.

I try out some steam. The stones are in a hole behind a hatch, located in the middle part of the high, narrow stove. I open the hatch with a long-armed scoop. I ladle a scoopful from a bucket and aim my shot straight onto the stones.

I startle, when the hot steam attacks my legs and my face. Apparently you don't use this thing the Finnish way. I throw smaller splashes and close the hatch a little bit to steer the steam to the side. Perfect.

Why is it, that on this trip the moments of stillness seem to be the best kind? I smile, because I think I know.

After a fair half an hour, I finally start drying myself. I open the changing room door. The cold night feels incredibly good. My body looses its heat slowly. In the end, when I get dressed, I know that cold won't bother me tonight.

—

They are called Aliki and George. They are from Greece, and you really can tell. Their smiles, their talk and their whole being shine like the sun. Things are not too good in Greece right now, but that is no reason to over-burden your heart and mind.

They charm everyone just by being around, and they themselves are charmed by children. When returning from Olkhon island to Irkutsk, opposite to us and next to two Russian men there is a Burjatian woman with a small girl in her lap. Aliki smiles, the girls shies away. Aliki asks George, if this was a job for a balloon.

They find a balloon from their bag, Aliki starts blowing it up. With every blow the eyes of the girl get bigger. Aliki ties a knot with ease. The girl's expression is one of great wonder, when the pink balloon is handed to her. She takes it gently in her hands, like an archeologist might lift up a fragment of an ancient vase.

Moments later, George digs up a pen and draws a face onto the balloon. After this, the small human being is sold for good.

When the mother and the daughter gets off the car, the little one waves her hand for a long time.

I get a funny inspiration. A poem is born.

Some facts of life are told

When you give a child a balloon

It's delicate, it's bold

And it's over all too soon

You can fly, or you can sink

You will get both yin and yang

You can wrinkle, you can shrink

You can leave it with a bang

A breath of life was blown

So that you could smile and play

It's yours, and yours alone

Don't let it float away

Hetkiä

Olen käveleskellyt kymmenkunta kilometriä Moskovan keskustassa. Päädyn Teatteriaukiolle, istahdan suihkulähteen luo tyhjälle penkille. Koska on arki ja päiväaika, ihmisiä on vähän. Viereisellä penkillä istuu nuoripari sylikkäin, toisella puolella nuokkuu vanha mies.

Paikalle kaartaa limusiini, esiin nousee tuore hääpari. Koko joukko sukua kameroineen piirittää parin. Kuvat otetaan tietysti komeaa suihkulähdettä vasten. On se aika vuodesta, jolloin kaikki Venäjällä menevät naimisiin.

Tuulee hieman, mutta minulla on hyvin vaatetta päällä. Aurinko lämmittää. Äänet muuttuvat huminaksi, Bolšoi-teatterin jyhkeä pylväikkö katoaa ripsiusvaan. 

Pelkoni tuntematonta maata kohtaan, turistin perustarpeellinen vainoharhaisuus ja varovaisuus häipyy tyystin. Muutaman minuutin ajan olen onnellisessa unessa. Kaikki on vain ja ainoastaan tässä. Ja se kaikki on hyvin.

—

Olen juuri juossut itseni hikeen ehtiäkseni Nižny Novgorodin junaan. Saan tungettua rinkkani ylähyllylle, istahdan lipun osoittamalle paikalle. Paikkani on kuuden hengen ryhmässä, kolme ja kolme istuinta vastakkain. Neljä keski-ikäistä venäläismiestä istuu jo paikoillaan. Rakennustyöläisiä, veikkaan. Tuo yksi voisi olla insinööri, ehkä heidän pomonsa.

Nyökkään hymyillen. He nyökkäävät takaisin. Aristelen tapani mukaan. Mitä muka sanoisin ilman yhteistä kieltä? He tekevät aloitteen ja saavat selville minun olevan matkalla Siperian halki Kiinaan. Naureskellen he jatkavat keskustelua keskenään.

Muutama minuutti sen jälkeen kun juna on lähtenyt liikkeelle isoin miehistä avaa valtavan kassin. Hän nostaa esiin mukeja, serviettejä ja pakasterasioita. Rasiat ovat täynnä voileipiä. Toinen mies kaivaa omasta laukustaan vodkapullon. Eikä mitä tahansa vodkaa vaan Belugaa.

Ennen kuin ehdin edes tajuta mitään, kädessäni on kinkkuleipä ja pieni muovimukillinen vodkaa. Kilistys (kopistus) ja kerralla alas. Tulee mukavan lämmin. Kasvissyönnin matkansa ajaksi hyllyttänyt turisti haukkaa kinkkuleipää.

Kun ensimmäiset leivät on syöty, saadaan toiset. Ja toiset mukilliset vodkaa. Sitten kolmannet ja neljännet. Niiden jälkeen isoja lihanpaloja ja hieman yllättäen omena. 

Kuuden tunnin matka menee yllättävän mukavasti. Kirjoitan paljon.

—

Jekaterinburgin taivaalla ei näy ainuttakaan pilveä. Aurinko kimmeltää Olkhovka-joen verkkaisilla laineilla. Kuulemma tämä joki on joskus mystisesti kiehunut.

Olemme juuri ylittäneet meluisan sillan, väistellen pyöräilijöitä kapealla kevyen liikenteen kaistalla. Kseniya on kuvaillut erästä vaarallista pyöräretkeä, kerron omasta pyöräilykokemuksestani italialaisen moottoritien ja jyrkän rinteen välissä. Itse en muistele hetkeä pelkästään mahtavana vaan myös hieman pelottavana ja tyhmänä. Kseniya on eri mieltä. Pitää elää.

Laskeudumme sillalta joenvarren kävelytielle. Kseniya huomaa liikettä sillan alla. Joku kävelee huoltosillalla. Arvelen työmiehiksi, mutta Kseniya haluaa katsoa lähempää. Sillan alla näemme, että tukirakenteissa kiipeilee kaksi poikaa, ehkä 12-vuotiaita. Kseniya menee kysymään, mistä pojat ovat päässeet ylös. Toinen heistä näyttää.

Keikun muutaman hetken ajan ruosteisissa rautapalkeissa, alapuolellani kolmen metrin pudotus ja rautaromulla kuorrutettu kivikko. Kieräytän itseni paksun betoniseinämän toiselle puolelle. Jyrkkä nousu karheaa betonia pitkin, sitten toinen seinämä. Kiipeän kaiteen yli ja pudottaudun huoltosillan teräsverkkolattialle.

Sillan yli ajaa jatkuvalla syötöllä linja-autoja ja rekkoja. Se on kestänyt jo kolmekymmentä vuotta. Rauhoitu.

Haistan vain ruosteen ja betonin. Allani vyöryy Olkhovka. Poika ja Kseniya menevät edeltä. Poika selittää, miten hän kavereineen hyppii kesäaikaan sillalta jokeen. Viime kesänä joku kuoli, koska ei juopuneena ja huumeissa päässyt rantaan.

Kävelemme sillan päästä päähän. Jostain syystä pelkään joka askelella enemmän, vaikka putoaminen on käytännössä mahdotonta. Onko tämä sitä järkevän ihmisen pelkoa, joka pitää elossa? Vai onko tämä sitä typerää pelkoa, joka estää ihmistä saavuttamasta haluamaansa, pääsemästä eteenpäin elämässään? Ovatko ne sama asia?

Palattuamme joenvarteen Kseniya sanoo, että tuntee olevansa enemmän elossa. Minä — minä tunnen vain olevani elossa.

—

Pääsen Khužirin ylimmälle kohdalle, kylä hökkeleineen ja lauta-aitoineen jää taakseni. Näen edessäni Baikalin, ranta on vajaan kilometrin päässä. 

Rannasta erkanee hyvin erityisen muotoinen niemi. Kapea kannas, ja sen jälkeen kaksi suurta kalliota. Shamanka, pyhä paikka. Baikalin tunnuskivi.

Monet vierailijat ovat rakentaneet puumerkkinsä kannaksen punertavalle, erikoisesti raidoittuneelle kivipinnalle pienistä, valkoisista murikoista. Astelen kannaksen poikki kallioiden juurelle. Kenkieni alla rouskuu poukamantäysi pikkukiviä, Baikalin nuolaisuista sileiksi hioutuneita.

Tutkin kalliolouhikkoa. Tuosta pääsee ylemmäs. Vähä vähältä keksin tien kallioiden väliseen rakoon. Viimeinen ponnistus. Istahdan alas.

En kuule seinämien välissä muuta kuin tuulen. Silloin tällöin sekaan eksyy suuremman aallon kohahdus kaukaa alhaalta. On kylmä, mutta istun hievahtamatta paikoillani melkein vartin. Maailma on jossain muualla.

—

Olkhonin saaren majapaikan emäntä näyttää banjan. Kysyy, onko minulla kokemusta. Vastaan, että kotona minulla on oma banja.

Tämä on kuitenkin huomattavasti isompi. Pitkulainen pukuhuone, pitkulainen saunatila. Lämpö tuntuu hyvältä. Istun lauteilla pitkään tekemättä mitään.

Kokeilen miltä löylyt tuntuvat. Kivet ovat korkean, kapean kiukaan keskivaiheilla olevassa luukullisessa pesässä. Avaan luukun pitkällä kauhalla. Ammennan vettä sangosta ja tähtään suoraan kivien keskelle. 

Säikähdän, kun tulikuuma höyryy ampuu jaloille, jopa kasvoille asti. Ei tätä ihan suomalaiseen tapaan käytetäkään. Heittelen pieniä tilkkoja, suljen luukkua hieman jotta höyry kääntyisi sivuun. Täydellistä.

Miksi juuri pysähdyksen hetket tuntuvat tällä matkalla parhailta? Hymyilen, kun luulen tietäväni.

Reilun puolen tunnin kuluttua alan viimein kuivata itseäni. Avaan pukuhuoneen oven. Yöpakkanen tuntuu uskomattoman hyvältä. Keho luovuttaa hitaasti ylimääräistä lämpöään. Kun lopulta saan vaatteet päälleni, tiedän ettei kylmä haittaa tänä yönä.

—

He ovat nimeltään Aliki ja George. He ovat Kreikasta, ja sen huomaa. Heidän hymynsä, puheensa ja koko olemuksensa hehkuu auringonvaloa. Kreikalla ei juuri nyt mene hyvin, mutta ei sen takia kannata sydäntä ja päätä liikaa rasittaa.

He hurmaavat vain olemalla paikalla, ja lapset puolestaan hurmaavat heidät. Paluumatkalla Olkhonin saarelta Irkutskiin meitä kolmea vastapäätä istuu pari venäläistä sekä burjattinainen pieni tyttö sylissään. Aliki hymyilee, tyttö arastelee. Aliki kysyy Georgelta, auttaisikohan tähän ilmapallo.

Ilmapallo löytyy laukusta, Aliki alkaa puhaltaa. Joka puhalluksella lapsen silmät suurenevat. Aliki tekee solmun varmoin ottein. Ihmetys pienillä kasvoilla on suuri, kun vaaleanpunainen pallo ojennetaan hänelle. Hän tarttuu siihen kuin arkeologi ruukunsirpaleeseen.

Hetken päästä George kaivaa esiin tussin, ja piirtää pallolle kasvot. Tämän jälkeen pieni ihminen on lopullisesti myyty. 

Kun äiti ja tytär jäävät myöhemmin pois kyydistä, lapsi vilkuttaa pitkään.

Minä saan hassun inspiraation. Loru syntyy.

Some facts of life are told

When you give a child a balloon

It's delicate, it's bold

And it's over all too soon

You can fly, or you can sink

You will get both yin and yang

You can wrinkle, you can shrink

You can leave it with a bang

A breath of life was blown

So that you could smile and play

It's yours, and yours alone

Don't let it float away

Syvyyttä järvestä

Olkhon oli jotain aivan muuta.

Sen paremmin en ehkä osaa tunteitani ja ajatuksiani kiteyttää. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa jättimäisen Baikal-järven jättimäiseltä saarelta. Tiesin, että Baikal on maailman syvin järvi ja tilavuudeltaan suurin makeanveden allas. Tiesin, että Olkhon on yksi maailman suurimmista sisävesisaarista. Mitäpä noilla tiedoilla varsinaisesti tekee.

Matka Irkutskista saaren korkeudelle kesti reilut neljä tuntia. Pikkubussissa ehti hyvin tutustua muihin reppuretkeläisiin. Kun kyydissä on kreikkalainen ja espanjalainen pariskunta, ei juro suomalainen ja muutama venäläinen saa pidettyä autoa hiljaisena. Aiheet kieppuivat matkakokemuksista päivän politiikkaan, unohtamatta vakiokeskusteluita kansojen ja kulttuurien välisistä eroista ja eri maiden alkoholilaeista.

Lyhyen lauttaosuuden jälkeen matka jatkui vielä parisen tuntia. Saaren maisemat toivat mieleen Irlannin ja Skotlannin, metsät läheltä katsottuna Suomen. Kaikki tuntui hyvin omituiselta. Lehmät laidunsivat yhtä lailla laajoilla nummimaisilla ruohoalueilla kuin tienvarren heinikoissakin. Ne ylittivät tien milloin lystäsivät, mikä tarkoitti satunnaisia äkkijarrutuksia. Hevoset pysyttelivät tavallisesti hieman kauempana, tietäen arvokkuutensa.

Itse Khužirin keskuskylä oli kuin hökkeleistä ja mökeistä koottu kaupunki. Saarella elää vain noin 1500 ihmistä ja niistäkin osa muissa kylissä, mutta joka talon pihapiiriin kuuluneiden lukuisten sivurakennusten sekä turisteja varten rakennettujen mökkien takia Khužir vaikutti todella isolta.

Asuinpaikkanani oli Nina-nimisen burjatialaiseukon emännöimä mökkiryväs. Nina tervehti minua ylisuuren amalgaamietuhampaan koristamalla hymyllä. Saksaa, venäjää ja englantia sekoitellen hän esitteli paikat: keittiömökki, asuinmökit, ulkovessa jossa oli vain reikä lattiassa, kasvojenpesukatos. Kaikki vain hieman tavallista rintamamiestalon pohjaa isommalla alueella. Tiiviissä pihapiirissä oli hassua astahdella. Nina kiikutti mökkiini sähkölämmittimen ja vannotti jättämään oven lukitsematta — tulipalon varalta.

Kun astuin korkeassa aidassa olleesta puuovesta ulos, paikalle läähätti heti kulkukoira. Se kulki vierelläni jonkin matkaa kuin ylväästi vartioiden ja kääntyi sitten takaisin. Seuraava kulkukoira tuli luokseni ja saattoi jälleen palan matkaa. Näin jatkettiin koko kylän läpi.

Kiipesin kylän keskellä olevalle kukkulalle. Suurten radiomastojen juurella, vain pari ynähtelevää lehmää seuranani, tiirailin kylää. Mietin, miltä se oikein näyttää.

Se ei oikeastaan muistuttanut venäläisiä kyliä, joita oli vilahdellut ohi vartin välein Siperian-radan varrella. Tämä hökkelistö oli lähinnä yksikerroksista, eikä värimaailmassa ollut samaa määrää pinkkejä, turkooseja ja iloisensinisiä läiskiä — asia jota Venäjällä suuresti ihmettelin, ja johon en parempaa selitystä saanut kuin että toiset maalit ovat halvempia kuin toiset.

Jostain syystä mieleeni tuli myös Islanti. Olihan tämäkin saari karu, kostea, tuulenpieksämä ja kaukana kaikesta. Mutta mitä valokuvia sain mieleeni, islantilaiset rakennukset eivät näyttäneet tältä.

Vasta illansuussa, kun kävelin takaisin pitkin pimeneviä katuja, kuuntelin aitojen takana röhkiviä sikoja ja väistelin kotinavettoihinsa hiljalleen vaeltavia nautoja, minulle valkeni mitä olin tajuntani liepeiltä haeskellut: Alaska! En tiedä Alaskasta juuri muuta kuin ysärisarjan Northern Exposure (Villi Pohjola), mutta tajusin että juuri sen pikkukylän tunnelmaa olin koko ajan miettinyt.

Talot eivät olleet samanlaisia sen kummemmin kuin ihmisetkään, mutta jokin tässä kaikessa toi tuon omituisen tv-sarjan mieleen. Ehkä pääkatu, joka muistutti enemmän valtatien levyistä endurorataa kuin idyllistä kylänraittia. Ehkä pienet puodit joissa oli kaikkea purukumista moottorinosiin. Tai sitten vain lahoavien tolppa-aitojen välissä maannut mykkä, mistään tietämätön rauha.

Ensimmäisen illan retkeen mahtui myös Shamanka, paikallisen shamaanikulttuurin pyhä kivi ja yksi vaikuttavimpia hetkiä koko matkalla. Siitä lisää joskus myöhemmin.

Luonto ja maisemat kylän ympärillä, samoin kuin koko saarella, ovat hulppeita. Baikal ei tuntunut osaavan olla muuta kuin dramaattinen. Oli vaikea kuvitellakaan sitä suomalaiseen juhannusiltaan — se vain oli liian iso ja merellinen rauhoittuakseen. Kaukana vastarannalla kohosi mantereen kumpumaasto, pohjoista kohti vuoriksi kasvava.

Seuraavana päivä lähdin mukaan ekskursiolle saaren pohjoiskärkeen, koska minulle tähdennettiin että se oli keskeisin syy mennä Olkhoniin. Niin olikin.

Ajomatka oli hilpeän kauhistuttava ja likipitäen oksettava: monta tuntia taka-akselin takana bensankäryisessä pikkubussissa teillä jotka olisivat tarjonneet haastetta trial-kuskeillekin. Onneksi pysähdyimme pitkin matkaa, ja onneksi sivuikkunan avaamalla pääsi ainakin hetkeksi eroon bensankatkusta.

Luonto tuli noilla kinttupoluilla poukkoillessa hyvin tutuksi. Lukuun ottamatta erästä kellastuvaa havupuuta maaperä ja kasvusto olivat metsissä monin paikoin aivan samanoloista kuin Suomessa. Sain useassa mutkassa oudon, dejà vun tapaisen muistikuvan lapsuuteni kesistä, kun ajoin mummolasta venerantaan.

Pohjoiskärjen näkymät eivät sanallisista kuvailuista parane. Laitan panoraamaa Facebookiin, jos kohta sekään ei juuri auta. Jyrkät kalliot, kaukana alhaalla rantaa vähitellen syövä järvi, omituiset niemekkeet, kivipintojen kiehtovat värit ja uurteet — rannikko tuntui vähintään yhtä erikoiselta kuin metsät aiemmin tutuilta.

Tutustuin saarella moniin mukaviin ihmisiin: aiemmin mainitsemieni pariskuntien lisäksi eräs vanhempi sveitsiläispari, kolmen korealaismiehen kokoonpano, eräoppaan auran jostain syystä niskaansa saanut teknisen alan nuorimies Saksasta, vanhempi saksalaismies tyttärensä kanssa — ja olipa saarelle eksynyt yksi suometarkin.

Ekskursion jälkeen tarjolla oli banja, suomalaisille tutummin sauna. Tähänkin hyvään hetkeen palaan myöhemmin erikseen.

Iltamyöhällä osa joukosta päätyi kylän suurimman (ja ainoan varsinaisen) hostellin yhteistilaan jutustamaan ja vodkaa maistelemaan. Seuraan liittyi myös kolme suloista kissanpentua, jotka armollisesti poistuivat kamiinan luota meidän rapsutettavaksemme. 

Takaisin Ninan mökkiin palatessa sai vielä ihailla tähtitaivasta, josta satunnaiset pilvet tosin olivat haukanneet paloja.

Baikal ja Olkhon oli monella tavalla merkittävä hetki tällä matkalla: ihmisten, kokemusten ja oman ajatusmaailmani kannalta. Kukaties siitäkin lisää myöhemmin.

Niin, monesta asiasta lisää myöhemmin. Päässä on nyt nousuvesi.

Eikö ne siellä Venäjälläkään...

Olisi ollut hienoa sanoa, että maailmasta löytyy ainakin yksi kansa, joka todella arvostaa ja kunnioittaa kulttuuriaan. Valitettavasti se ei kokemuksieni perusteella ole Venäjä.

Tämän on tarkoitus olla positiivinen blogimerkintä, raportti kolmesta hienosta esityksestä jotka koin itänaapurissamme. Mutta niuho ja umpimielinen kun olen, käännän nämäkin elämykset ainakin jossain määrin ikäviksi.

Olen toisessa blogissani (monipuoli.net) ihmetellyt pitkään ja hartaasti ihmisten tarvetta meluta. Keskeisenä murheenani on aina ollut ihmisten tarve meluta teatterissa. Miten on mahdollista, että joku ei voi olla kahta tuntia hiljaa ja uppoutua hänelle tarjottavaan upeaan esitykseen — josta hän on ehkä jopa maksanut ison summan rahaa?

Näin Jekaterinburgissa kaksi esitystä: paikallisen musiikkikomediateatterin version Viulunsoittaja katolla -musikaalista sekä alueoopperan Lentävän hollantilaisen. Pidin molemmista. Venäläiset kulttuurintekijät tuntuvat antautuvan tarinalle, heittäytyvän tekemiseen suurella sydämellä. Ammattitaito on huikeaa, ja se näkyy pienimmissäkin yksityiskohdissa.

Ainoa kritiikki, mitä keksin Viulunsoittajasta sanoa, oli muutaman kappaleen koreografiaa vaivannut lievä ajatuksenpuute, liiallinen liike joka hävitti laulusta sen sisältämän draaman. En toki tiedä ovatko jotkin asiat kadonneet jo venäjänkielisissä käännöksissä, mutta epäilen tätä.

Näinpä esimerkiksi Matchmaker-laulussa (oliko se tosiaan suomeksi Puhemies?) Tzeitelin Yente-imitaatio ja kauhukuvat naimakaupoissa saatavista miehenkuvatuksista eivät näkyneet nuorempien tytärten reaktioissa mitenkään, vaan sisarusparvi lauloi koko kappaleen hymyssä suin, tauotta pirteästi elehtien.

Mutta draamanpuute oli vain hetkittäistä. Moni laulu toi kyynelet silmiin, näyttelijäntyö oli vahvaa ja koskettavaa, melodraama taiten käytettyä ja osa tansseista kerrassaan hengästyttäviä.

Wagnerin Lentävä hollantilainen ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Tiesin vain yleisluontoisesti tarinan kirotusta merimiehestä. Minun oli tarkoitus perehtyä juoneen lukemalla edes Wikipedia-artikkeli, mutta tuli sitten hieman kiire ennen esitystä. Enpä voi sanoa että tietämättömyys olisi pahemmin häirinnyt — vaikken juonen yksityiskohtia ymmärtänytkään, draama oli hyvin selkeää.

Ooppera oli sekä äänellisesti että visuaalisesti huikea. Wagnerin mahdollinen melodiallinen taituruus ei ole koskaan avautunut minulle, mutta hänen orkestroinnissaan on käsittämätön määrä voimaa. Olen pitkään halunnut kuulla Bayreuthin bardin tuotoksia livenä, nimenomaan jotta saisin tietää onko minulla mitään mahdollisuuksia ikinä ymmärtää hänen suosiotaan. Sanon vain, että nyt ymmärrän ainakin osittain.

Kapellimestari repi orkesterista irti huikean dynamiikan, koko lava tuntui hetkittäin aaltoilevan. Laulajat ja kuoro olivat järjestään vahvoja, vaikka harmikseni pääosan esittäjällä tuntui olevan pieniä ongelmia voiman suhteen. Hän jäi hetkittäin duetoissa ja trioissa jalkoihin, enkä usko tämän olleen tarkoitus. Mikäli mitään ymmärrän laulamisesta, Hollantilaisen rooli on raskas — ja tämä oli peräkkäisinä päivinä olleista ensi-iltavedoista kolmas.

Esillepanossa ei ollut vaivoja säästelty. Puvustus oli hillityn tummanpuhuva mutta tehokas ja yksityiskohdiltaan runsas. Lavastus jättimäisine, liikuteltavine elementteineen sai silmät selälleen. Valoja ja videotehosteita oli käytetty taiten, syvyysvaikutelma oli hetkittäin suorastaan typerryttävä. Siis kokonaisuudessaan mitä mainioin kokemus.

Irkutskissa päätimme erään kreikkalaisen pariskunnan kanssa mennä konserttiin. Sille illalle oli tarjolla outo kombinaatio: urku- ja kitaramusiikkia, kahden artistin voimin. En ole ainakaan kuullut että kyseisille instrumenteille olisi hirveitä määriä duettoja kirjoitettu, joten oletimme herrojen esiintyvän vuorotellen.

Hämmennys oli melkoinen, kun marssimme lippuluukulta salia kohti. Joka puolella käytävillä liikuksi hermostuneita nuorukaisia viimeisen päälle pukeutuneina ja kellä mikäkin soitin kädessä, jutellen melkoisella todennäköisyydellä vanhempiensa ja ystäviensä kanssa. Oliko täällä jokin opiskelijakonserttikin?

Näytimme liput, menimme saliin. Tämä ei voinut olla yleisö, joka tulee kuuntelemaan urkuja ja kitaraa. Olimme väärässä paikassa. Kiiruhdimme takaisin aulaan, yritimme vajaalla venäjällämme selvittää asiaa, mutta tuloksetta. Ja koska etsimämme esitys oli alkanut jo joitakin minuutteja aiemmin, tyydyimme kohtaloomme ja menimme saliin. Näkisimme opiskelijoiden päättötyökonsertin.

Mutta voi hyvä tavaton, millainen konsertti! Ei minkäänlaista epävarmuutta yhdelläkään esiintyjällä, täydellinen antautuminen musiikille, iloa ja surua — ja taitoa! Kuulimme niin monentyyppistä musiikkia etten olisi ikinä kyennyt kuvittelemaan moista yhdestä konsertista. Urkuja ja kitaraa ei ollut, mutta sen sijaan jousisettejä, pianoa, huilua, oboeta, saksofonia, harmonikkaa ja jopa balalaikkaa. Ja laulua, kerrassaan upeaa laulua. Nämä täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat lupaukset olivat valmiita mihin tahansa. 

Teknisistä taidonnäytteistä mainittakoon noin 16-vuotiaan pianistin rohkea sukellus Rahmaninoviin sekä korkeintaan 18-vuotiaan saksofonistin tulkitsema Piazzolla joka on kokeneillekin puhaltajille haaste. Tunnepuolelta mieleen jäi ennen kaikkea eräs niin komea baritoniääni että etsiskelin jo levysoitinta ja kaiutinta hapsottavatukkaisen pojannulikan takaa. Ilta päättyi kahteen tanssilla ryyditettyyn burjatialaiseen kansanlauluun, jotka veti ilmiömäinen kuoro kansallispuvuissa.

Venäjän laajan ja taajan kansan syvistä riveistä nousee yhä ensiluokkaisia esiintyjiä, suurenmoista kulttuuria. Taideperinne on vahva ja tekemisessä sellainen sydän että moni muu maa kalpenee rinnalla. Tekijöillä on nöyryyttä ja kunnioitusta taidettaan kohtaan.

Mutta miksi se kunnioitus puuttuu katsomosta?

Viulunsoittajassa kuulin puhetta joka puolelta ympäriltäni. Aivan sama, oliko lavalla menossa laulu, tanssi tai puhekohtaus, suut kävivät. Kännyköitä kaiveltiin esiin, tekstiviesteihin vastailtiin ja ääniviestejä kuunneltiin. Kuka kaivoi rapisevasta muovikassista suklaalevyn, kuka kääntyili levottomana nitisevässä tuolissaan.

Ainoa, mikä uupui, oli eräs Lontoossa kokemani asia: edessä istuva nuoripari joka keskittyy enemmän toisiinsa kuin esitykseen. Vaan ei huolta: muiden häiriötekijöiden ohella ooppera tarjosi myös nuorenparin. Vaikka kuinka yrittää unohtaa heidät, katsoa heidän ylitseen, keskittyä lavan tapahtumiin, ei voi mitään sille että näkökentässä häärää nuori pojankloppi vielä nuoremman tytön kimpussa. Jatkuva kiehnääminen, pusuttelu, syliin kurkottelu ja tietenkin tauoton kuiskailu saivat hetkittäin raivon partaalle. Olalle koputtelut ja hys-eleet eivät auttaneet. Lisäksi kuulin aivan selvästi takanani istuvien katsojien keskustelun, vaikka välissä oli parin metrin levyinen käytävä.

Opiskelijakonsertissa meluhaitat olivat hieman vähäisemmät, mikä johtui varmasti enimmäkseen siitä että istuimme eturivissä. Sielläkin, jos on rouvan jokin lapsuusmuisto toiselle kerrottava, se tapahtuu vaikka kesken herkimmän huilusoolon.

Tietenkin teitä huvittaa tällainen purkautuminen. Antilla on ääniyliherkkyys. Antti ei osaa keskittyä. Antti ei siedä rapinoita junassa, huutoa kadulla tai pöytärumpaleita baarissa. Hän ei siedä edes sitä että ihmiset mässyttävät purukumia tai ruokaa, toisin sanoen syövät suu auki — ja nyt hän on matkalla Kiinaan, jossa miljardipäinen kansa on opetettu syömään mässyttämällä. Äänettömästi suu kiinni syöminen viestittää ruoan olevan pahaa. Miten niin? Kenen aivokuolleen idea?

Mutta teatterissa meluaminen on aivan oma lukunsa. Mikä oikeus kanssakatsojalla on häiritä kaikkia muita katsojia? Ei kukaan voi pienille yskähdyksille mitään, ja joskushan se luuri unohtuu päälle parhaimmiltakin, mutta täysin tietoinen jatkuva häirintä ääneen puhumalla tai Mars-patukan kääreitä aukomalla — se ei ole minusta mitään muuta kuin puhdasta törkeyttä ja kunnioituksen puutetta. Ja sitä myöten täydellistä sivistymättömyyttä. 

Tämän takana pysyn. Jos oli teatterissa muinoin tapana huudella, aivan sama. Nyt voimme tehdä toisin.

Onneksi sentään pystyin nauttimaan loistavista esityksistä. Hetkeäkään en kadu että menin. Ja ihan hyvillä mielin liityin Jekaterinburgissa pystyyn hypänneille, bravoota huuteleville katsojille. Olivat he sitten pitäneet näkemästään tai eivät, suosionosoitukset vaikuttivat vilpittömiltä.

Suurta draamaa

Jonkin verran on tullut sanomista.

Ei sitä aina osaa täällä ulkomailla oikein olla. Maan tavat hämmentävät, tulee noloja tilanteita. Lohdutan itseäni sillä, että kukaan täällä ei tunne minua enkä todennäköisesti enää koskaan tapaa ketään näistä paikallisista. Se ei silti aina estä lievän kuumotuksen nousemista poskipäihin.

Moskovassa kävin Kosmonauttimuseossa. Aluksi mietiskelin, että noinkohan täällä saa kuvia ottaa — sitten pistin merkille, että useimmat kävijät ovat koko ajan räpsyttelemässä. Rentouduin ja aloin itsekin ojennella puhelintani kohti erinäisiä hassunnäköisiä tekokuita. Oli hyvä fiilis, naureskelin melkein ääneen esillä olleille laitejäljennöksille: eihän tällaisilla savustuslaatikoilla minnekään avaruuteen mennä, aivan kuin jostakin 60-luvun b-luokan scifi-leffasta!

Hyväntuulinen kuikuilu ja kamerointi sai tylyn stopin varttitunti myöhemmin. Olin ottanut kuvia ainakin kymmenen eri vahtimummon nähden, sitten tuli se yhdestoista. Valtava äkäinen selitys, josta en tajunnut tuon taivaallista. Katsoin vain naista tyhmänä. Lopulta erotin hänen englannin kielen yrityksistään sanat "bracelet" (ranneke) ja "money money".

Hämilläni pyytelin anteeksi. Ilme ei leppynyt, mummo häipyi päivitellen. Huomasin hieman myöhemmin, että hän yhä vahti minua tuoliltaan. Eipä ollut enää niin hyvä tunnelma.

Palattuani aulaan huomasin vasta pitkän etsiskelyn jälkeen lipunmyyntikojun lasissa pienen lapun. Ranneke omien kuvien ottajalle olisi maksanut saman verran kuin pääsylippukin. Kyllä voi turisti olla tyhmä, kun ei moista tajunnut.

Nižny Novgorodissa luulin jo oivaltaneeni, miten hassuilla bussinpuolikkailla matkustetaan: istu vapaalle paikalle ja odota että rahastajatäti tulee luoksesi. Sitten eräässä bussissa en istuuduttuani nähnyt minkäänmoista rahastajaa, en tätiä sen kummemmin kuin setääkään. Näytin varmasti perin hölmöltä istuessani siinä kolikot kädessäni.

Pari pysäkkiä myöhemmin kuulin korotetun miesäänen. Ehkä joku oli puhelimessa? Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt kuka puhui. Kului minuutti, taas sama miesääni, vähän isommalla volyymillä. Ah, kuskihan se siellä. Kenelle hän puhuu? Yritin saada peilin kautta katsekontaktia: puhutko minulle, pitääkö lippu maksaa, kenelle? Ei onnistu, mies puhuu yhä lujemmin. Ehkä hän sittenkin puhuu jollekulle muulle? Yritän katsoa muita matkustajia, josko näiden ilmeistä ja katseista saisin vinkkiä pitääkö tehdä jotain. Ei, kaikki viisitoista matkustajaa, nuorista vanhuksiin, eivät ole tietävinään, väistävät katsettani.

Sitten bussi pysähtyy. Mies vääntää itsensä esiin kapean seinälevyn takaa. Kyllä, minulle hän puhuu. Näytän kolikoita kädessäni. Venäjän kieli muuttuu yhä vihaisemmaksi. Nousen ja kävelen kohti kuskia, ojennan rahoja ja kysyn "Biljeta?" Yhä jatkuu selitys, ikään kuin eleeni ja sanani eivät merkitsisi mitään. Pääsen hänen luokseen, kysyn uudestaan. "Da, da, da, biljeta!" ja sen perään valtava solvaukselta kuulostava ryöppy.

Ojennan rahat. Tässä on se 20 ruplaa, siis 50 senttiä. Tiedän, kuvittelin voivani huijata sinua ja systeemiä. Näen nyt että olet ovelampi. Nyt kärsin ja maksan kiltisti koko summan. Mies nappaa kolikot vihaisesti ja viskaa minulle lipun. Sadattelun ja mutinan yhä jatkuessa selkäni takana menen takaisin paikalleni, hymyilen hassun matkailijan hymyä. Kaikki viisitoista matkustajaa ovat erittäin kiinnostuneita kuka mistäkin auton ulkopuolella tapahtuvasta asiasta. Minua ei ole olemassa.

Jekaterinburgissa pahin kokemani isku ei ollut se petollisen kattopalkin antama, jonka aiemmin mainitsin.

Kun ensi kertaa tulin hostellille, minut otti vastaan herttainen vanha rouva, joka puhua pälpätti iloista venäjää ikään kuin hänellä olisi ollut pohjattomat keuhkot. Nyökkäilin vain erottaessani tuttuja sanoja, maksoin jonkin rahasumman jota en enää myöhemmin muistanut varmaksi. Nainen näytti huoneeni ja paikan muut tilat. "Balšoje spasiba", sanoin hengästyttävän esittelykierroksen jälkeen. Esittelijä oli yhtä hymyä hiusrajasta solisluihin.

Pari päivää myöhemmin hän tuli selittämään jotain mitä en tajunnut. Paikalla oli eräs nuori, englantia puhuva venäläisnainen, joka tulkkasi tilanteen. Minun tuli maksaa lisää rahaa. Aivan, olin jo unohtanut että päätin olla pari päivää enemmän enkä ollut vielä maksanut niistä. Juuri sillä hetkellä minulla ei ollut käteistä, mutta lupasin maksaa seuraavana aamuna. Tulkkauksen jälkeen rouva hymyili ilmeellä joka viestitti "ei mitään kiirettä".

Samana iltana, kun olinkin jo löytänyt pankkiautomaatin, paikan toinen työntekijä oli hostellilla toimistossa. Nuori Vladimir puhui auttavaa englantia, ja parin toiston jälkeen olimme samalla viivalla. Hän katseli papereita, kysyi mihin asti aion olla. Toistin taas niin monta kertaa että hän tajusi ja kertasi vielä itsekin. Hän pyysi summan, minä maksoin. Ja näillä olemme sujut? Kyllä, näillä voit olla keskiviikkoon. Kiitos paljon.

Seuraavana päivänä pyysin Vladimirilta, josko voisin laittaa pyykkini kuivumaan kodinhoitohuoneeseen, se kun oli selvästi muita tiloja lämpimämpi ja hyvin ilmastoitu. Vladimir selitti jotain, mutta emme ehkä oikein päässeet jyvälle toisistamme. Lopulta elekieltä käyttäen sain selvitettyä asian. Vladimir nyökkäsi ja auttoi avaamaan kuivaustelineen. Ripustin pyykkini.

Seuraavana päivänä ajattelin kerätä pyykin talteen. Kodinhoitohuoneen ovi oli kiinni, eikä kumpaakaan työntekijää näkynyt missään. Laitoin tekstiviestin Vladimirin ilmaiseen, netin kautta toimivaan numeroon. Vastaus tuli heti: odota viisi minuuttia. Vastasin vain että ok, ei tosiaan mitään hätää.

Vartin kuluttua kuulen askeleita käytävästä. Terävä koputus. Oven takana on vanha rouva, hyvin tuohtuneen näköisenä. Isoja, kovia sanoja, ei yhtään tuttua seassa. Sitten hän näyttää lappua jossa on rahasumma. Minä kiirehdin sanomaan, englannin ja venäjän sekoituksella, että maksoin jo Vladimirille. Nainen lähtee pois, edelleen mutisten.

Sitten hän alkaa rynkyttää kodinhoitohuoneen ovea. Pari minuuttia menee, ei aukea. Tajuan että lukko, kuten useimpien muidenkin ovien lukot, on rikki. Ehkä Vladimir yrittikin selittää tästä jotain? En ole varma. Yritän mennä auttamaan, mutta nainen huitaisee vihaisesti kädellään. Kolmen minuutin ponnistelut. Välillä hän nojaa hyvin kärsivän näköisenä oveen, tekee ristinmerkkejä ylös katsellen ja kuiskailee "Pažalsta, pažalsta..."

Lopulta hän saa taisteltua oven auki. Hän menee sisälle ja alkaa taistella kuivaustelineen kanssa. Jälleen yritän tulla avuksi, hän lähestulkoon huutaa minulle. Antaudun ja peräännyn. Lukuisten manausten saattelemana hän saa telineen käytävän puolelle ja paiskaa sen mielenosoituksellisesti lattiaan. Lisää puhetulvaa ja suurieleinen poistuminen yläkerran toimistoon. Minä vain yritän pyydellä anteeksi.

Hätääntyneenä laitan viestiä Vladimirille. Mistä on kyse? Olen pahoillani rouvan puolesta, en halunnut tuottaa mielipahaa. Ja onko raha-asiat kunnossa, olenko maksanut tarpeeksi? Pahoittelen etten osaa venäjää, ja jos tämä on ongelma, teidän pitää mainita se internet-esittelyssänne!

Olen yhtä aikaa äärimmäisen harmissani ja äärimmäisen tuohtunut. Odottelen vastausta, sitä ei kuulu. Kuulen naisen puhuvan yläkerrassa. Koska kuulen vain hänen äänensä, tajuan hänen olevan puhelimessa. Puhe taukoaa, sitten tulee tekstiviesti: ei ongelmaa, sinä olet vieraamme, häntä vain hermostuttaa kun ei osaa englantia, kaikki hyvin.

Mietiskelen tätä hetken, sitten oveeni koputetaan. Vanha rouva seisoo käytävän hämyssä, hän näyttää kymmenen senttiä lyhyemmältä. Sävy on värisevän, korostetun anteeksipyytävä. Äänessä olevasta tuskasta voisi kuvitella että joku vääntää ruosteista puukkoa hänen rinnassaan. Kyynelet valuvat poskilla. "Izvinitje, izvinitje, izvinitje..." Yritän pahoitella omasta puolestani, ei auta. Nainen vajoaa polvilleen käytävän lattialle ja rukoilee armahdusta. Sydämeni on särkyä, menen itsekin polvilleni. Ei. Hän kääntyy pois päin ja juoksee itkien yläkertaan.

Seuraavana päivänä, lähtöpäivääni edeltävänä, nainen kiristää käytävässä tahtia oveni kohdalla ja väistää katseeni ikään kuin häpeissään. Myöhemmin illalla näen Vladimiria. Onhan kaikki nyt kunnossa? Tarkistatko vielä? Kyllä, kaikki hyvin.

Seuraavana aamuna kerään rohkeuteni, kämmin portaat ylös rinkka selässäni ja kohtaan rouvan. "Dobre uutra." Oi, hän hymyilee. Hyvä homma. Valitsen sanat huolella. Olen lähdössä, kiitos kaikesta. Rouva hymyilee ja pyytää mukaansa toimistoon. Hän näppäilee numeron, selittää hetken ja ojentaa luurin minulle. Vladimirhan se siellä. Kertoo, että olen ollut hostellissa kuusi yötä — ja maksanut vasta neljästä.

No niin, hyvä on. Yritän elehtiä pahoitteluja. Olisi pitänyt olla tarkempi rahan kanssa, nämä valuuttamuunnokset sekoittavat pään. Kaivan rahat esiin, nainen hymyilee. Hän pyytää vielä kerran anteeksi käytöstään.

Selaan pikaisesti puhelimeni sanakirjaa, yritän ääntää huolella: "Blagoslavenje", siunausta. Toivottavasti sana on edes suunnilleen oikein. Nainen katsoo hämmästyneenä, puhkeaa aurinkoiseen hymyyn, on vähällä halata mutta päätyy kättelemään kuin rakkainta ystävää.

Poistun hostellista helpottuneena. Aurinko paistaa, eikä kirpeähkö aamuilma tunnu ihan niin kylmältä kuin mitä se on. Päässäni tuntuu samalta kuin kymmenen vuotta sitten, kun väänsin näytelmää Dostojevskin Idiootista. Muistan silloin miettineeni, ettei kukaan voi oikeasti käyttäytyä noin. 

Nyt tiedän paremmin.