Hetkiä

Olen käveleskellyt kymmenkunta kilometriä Moskovan keskustassa. Päädyn Teatteriaukiolle, istahdan suihkulähteen luo tyhjälle penkille. Koska on arki ja päiväaika, ihmisiä on vähän. Viereisellä penkillä istuu nuoripari sylikkäin, toisella puolella nuokkuu vanha mies.

Paikalle kaartaa limusiini, esiin nousee tuore hääpari. Koko joukko sukua kameroineen piirittää parin. Kuvat otetaan tietysti komeaa suihkulähdettä vasten. On se aika vuodesta, jolloin kaikki Venäjällä menevät naimisiin.

Tuulee hieman, mutta minulla on hyvin vaatetta päällä. Aurinko lämmittää. Äänet muuttuvat huminaksi, Bolšoi-teatterin jyhkeä pylväikkö katoaa ripsiusvaan. 

Pelkoni tuntematonta maata kohtaan, turistin perustarpeellinen vainoharhaisuus ja varovaisuus häipyy tyystin. Muutaman minuutin ajan olen onnellisessa unessa. Kaikki on vain ja ainoastaan tässä. Ja se kaikki on hyvin.

—

Olen juuri juossut itseni hikeen ehtiäkseni Nižny Novgorodin junaan. Saan tungettua rinkkani ylähyllylle, istahdan lipun osoittamalle paikalle. Paikkani on kuuden hengen ryhmässä, kolme ja kolme istuinta vastakkain. Neljä keski-ikäistä venäläismiestä istuu jo paikoillaan. Rakennustyöläisiä, veikkaan. Tuo yksi voisi olla insinööri, ehkä heidän pomonsa.

Nyökkään hymyillen. He nyökkäävät takaisin. Aristelen tapani mukaan. Mitä muka sanoisin ilman yhteistä kieltä? He tekevät aloitteen ja saavat selville minun olevan matkalla Siperian halki Kiinaan. Naureskellen he jatkavat keskustelua keskenään.

Muutama minuutti sen jälkeen kun juna on lähtenyt liikkeelle isoin miehistä avaa valtavan kassin. Hän nostaa esiin mukeja, serviettejä ja pakasterasioita. Rasiat ovat täynnä voileipiä. Toinen mies kaivaa omasta laukustaan vodkapullon. Eikä mitä tahansa vodkaa vaan Belugaa.

Ennen kuin ehdin edes tajuta mitään, kädessäni on kinkkuleipä ja pieni muovimukillinen vodkaa. Kilistys (kopistus) ja kerralla alas. Tulee mukavan lämmin. Kasvissyönnin matkansa ajaksi hyllyttänyt turisti haukkaa kinkkuleipää.

Kun ensimmäiset leivät on syöty, saadaan toiset. Ja toiset mukilliset vodkaa. Sitten kolmannet ja neljännet. Niiden jälkeen isoja lihanpaloja ja hieman yllättäen omena. 

Kuuden tunnin matka menee yllättävän mukavasti. Kirjoitan paljon.

—

Jekaterinburgin taivaalla ei näy ainuttakaan pilveä. Aurinko kimmeltää Olkhovka-joen verkkaisilla laineilla. Kuulemma tämä joki on joskus mystisesti kiehunut.

Olemme juuri ylittäneet meluisan sillan, väistellen pyöräilijöitä kapealla kevyen liikenteen kaistalla. Kseniya on kuvaillut erästä vaarallista pyöräretkeä, kerron omasta pyöräilykokemuksestani italialaisen moottoritien ja jyrkän rinteen välissä. Itse en muistele hetkeä pelkästään mahtavana vaan myös hieman pelottavana ja tyhmänä. Kseniya on eri mieltä. Pitää elää.

Laskeudumme sillalta joenvarren kävelytielle. Kseniya huomaa liikettä sillan alla. Joku kävelee huoltosillalla. Arvelen työmiehiksi, mutta Kseniya haluaa katsoa lähempää. Sillan alla näemme, että tukirakenteissa kiipeilee kaksi poikaa, ehkä 12-vuotiaita. Kseniya menee kysymään, mistä pojat ovat päässeet ylös. Toinen heistä näyttää.

Keikun muutaman hetken ajan ruosteisissa rautapalkeissa, alapuolellani kolmen metrin pudotus ja rautaromulla kuorrutettu kivikko. Kieräytän itseni paksun betoniseinämän toiselle puolelle. Jyrkkä nousu karheaa betonia pitkin, sitten toinen seinämä. Kiipeän kaiteen yli ja pudottaudun huoltosillan teräsverkkolattialle.

Sillan yli ajaa jatkuvalla syötöllä linja-autoja ja rekkoja. Se on kestänyt jo kolmekymmentä vuotta. Rauhoitu.

Haistan vain ruosteen ja betonin. Allani vyöryy Olkhovka. Poika ja Kseniya menevät edeltä. Poika selittää, miten hän kavereineen hyppii kesäaikaan sillalta jokeen. Viime kesänä joku kuoli, koska ei juopuneena ja huumeissa päässyt rantaan.

Kävelemme sillan päästä päähän. Jostain syystä pelkään joka askelella enemmän, vaikka putoaminen on käytännössä mahdotonta. Onko tämä sitä järkevän ihmisen pelkoa, joka pitää elossa? Vai onko tämä sitä typerää pelkoa, joka estää ihmistä saavuttamasta haluamaansa, pääsemästä eteenpäin elämässään? Ovatko ne sama asia?

Palattuamme joenvarteen Kseniya sanoo, että tuntee olevansa enemmän elossa. Minä — minä tunnen vain olevani elossa.

—

Pääsen Khužirin ylimmälle kohdalle, kylä hökkeleineen ja lauta-aitoineen jää taakseni. Näen edessäni Baikalin, ranta on vajaan kilometrin päässä. 

Rannasta erkanee hyvin erityisen muotoinen niemi. Kapea kannas, ja sen jälkeen kaksi suurta kalliota. Shamanka, pyhä paikka. Baikalin tunnuskivi.

Monet vierailijat ovat rakentaneet puumerkkinsä kannaksen punertavalle, erikoisesti raidoittuneelle kivipinnalle pienistä, valkoisista murikoista. Astelen kannaksen poikki kallioiden juurelle. Kenkieni alla rouskuu poukamantäysi pikkukiviä, Baikalin nuolaisuista sileiksi hioutuneita.

Tutkin kalliolouhikkoa. Tuosta pääsee ylemmäs. Vähä vähältä keksin tien kallioiden väliseen rakoon. Viimeinen ponnistus. Istahdan alas.

En kuule seinämien välissä muuta kuin tuulen. Silloin tällöin sekaan eksyy suuremman aallon kohahdus kaukaa alhaalta. On kylmä, mutta istun hievahtamatta paikoillani melkein vartin. Maailma on jossain muualla.

—

Olkhonin saaren majapaikan emäntä näyttää banjan. Kysyy, onko minulla kokemusta. Vastaan, että kotona minulla on oma banja.

Tämä on kuitenkin huomattavasti isompi. Pitkulainen pukuhuone, pitkulainen saunatila. Lämpö tuntuu hyvältä. Istun lauteilla pitkään tekemättä mitään.

Kokeilen miltä löylyt tuntuvat. Kivet ovat korkean, kapean kiukaan keskivaiheilla olevassa luukullisessa pesässä. Avaan luukun pitkällä kauhalla. Ammennan vettä sangosta ja tähtään suoraan kivien keskelle. 

Säikähdän, kun tulikuuma höyryy ampuu jaloille, jopa kasvoille asti. Ei tätä ihan suomalaiseen tapaan käytetäkään. Heittelen pieniä tilkkoja, suljen luukkua hieman jotta höyry kääntyisi sivuun. Täydellistä.

Miksi juuri pysähdyksen hetket tuntuvat tällä matkalla parhailta? Hymyilen, kun luulen tietäväni.

Reilun puolen tunnin kuluttua alan viimein kuivata itseäni. Avaan pukuhuoneen oven. Yöpakkanen tuntuu uskomattoman hyvältä. Keho luovuttaa hitaasti ylimääräistä lämpöään. Kun lopulta saan vaatteet päälleni, tiedän ettei kylmä haittaa tänä yönä.

—

He ovat nimeltään Aliki ja George. He ovat Kreikasta, ja sen huomaa. Heidän hymynsä, puheensa ja koko olemuksensa hehkuu auringonvaloa. Kreikalla ei juuri nyt mene hyvin, mutta ei sen takia kannata sydäntä ja päätä liikaa rasittaa.

He hurmaavat vain olemalla paikalla, ja lapset puolestaan hurmaavat heidät. Paluumatkalla Olkhonin saarelta Irkutskiin meitä kolmea vastapäätä istuu pari venäläistä sekä burjattinainen pieni tyttö sylissään. Aliki hymyilee, tyttö arastelee. Aliki kysyy Georgelta, auttaisikohan tähän ilmapallo.

Ilmapallo löytyy laukusta, Aliki alkaa puhaltaa. Joka puhalluksella lapsen silmät suurenevat. Aliki tekee solmun varmoin ottein. Ihmetys pienillä kasvoilla on suuri, kun vaaleanpunainen pallo ojennetaan hänelle. Hän tarttuu siihen kuin arkeologi ruukunsirpaleeseen.

Hetken päästä George kaivaa esiin tussin, ja piirtää pallolle kasvot. Tämän jälkeen pieni ihminen on lopullisesti myyty. 

Kun äiti ja tytär jäävät myöhemmin pois kyydistä, lapsi vilkuttaa pitkään.

Minä saan hassun inspiraation. Loru syntyy.

Some facts of life are told

When you give a child a balloon

It's delicate, it's bold

And it's over all too soon

You can fly, or you can sink

You will get both yin and yang

You can wrinkle, you can shrink

You can leave it with a bang

A breath of life was blown

So that you could smile and play

It's yours, and yours alone

Don't let it float away