Pois maailmalta

Mitäpä sanoisin Thaimaasta? Se on maa jossa on haima. Sen pääkaupungin nimi saattaa tuoda kielitaitoisen mieleen jotain niistä aktiviteeteista, joista kaupunki on valitettavan kuuluisa.

Se on kuuma, kostea, hikinen. Monsuunisateet pieksävät sitä vuosittain. Stereotyyppiset turistit etsivät sieltä edellä mainittujen aktiviteettien ohella etupäässä halpoja kännejä. Toki useimmat turistit, ne jotka eivät kertakaikkiaan ole tarpeeksi kiinnostavia houkutellakseen miettimään stereotypioita, etsiytyvät hiekkarannoille ja mereen.

Miksi kerron teille asioita jotka jo tiedätte? Koska en kahden viikon Thaimaassa oleskelun jälkeen edelleenkään tiedä maasta juuri muuta. Miksi siirrän tämän ongelman teille? Koska olen luonteeltani ilkeä enkä saanut idästä sellaista valaistumista joka olisi asiaintilaa muuttanut.

Ensimmäinen viikkoni Thaimaassa meni tukevasti bangkokilaisen hostellin vuoteessa. Lähialueilla olisin voinut käveleskellä, mutta seutu oli pahanhajuista, tympeää betonin ja kaakelin sekamelskaa. Kaikki näytti likaiselta Keravalta. Poistuin korkeintaan metroetapin päähän syömään. En nähnyt kaupungista juuri mitään.

Sukhumvitin aseman vieressä oli valtava Terminal 21 -ostoskeskus. Se oli sisustettu hauskalla maailmateemalla — eri kerroksissa ja sektoreissa oli eri kaupunkeja keskeisimpine nähtävyyksineen tai tunnusmerkkeineen. Lontoosta löytyi metroasemaa ja kaksikerroksista bussia, San Franciscosta Golden Gate ja Pariisista Eiffel-torni. Monien liikkeiden nimet olivat keskimääräistä vinksahtaneempia. Kuka nyt ei haluaisi mennä vaateostoksille kauppoihin kuten Melon Vodka, Human Fight, Post-Nerd, Define Romance, I'm Not A DJ ja I Don't Have A Name.

Ravintoloita oli kolmessa kerroksessa — samaan tapaan kuin aiemmin Beijingissä näkemässäni ostoskeskuksessa. Vain yksi ravintoloista oli järkevän hintainen, joten kävin siellä kolmesti. Siisti paikka, mutta hinnat lähes katukeittiöiden tasolla.

Si Lomin aseman ympäristöä hallitsi parin sadan kojun basaarihenkinen markkina-alue, juuri sellainen jonka voi löytää suunnilleen mistä tahansa köyhästä maasta: samat turistituotteet eri järjestyksessä sataan kertaan. Ainoan paikallisen mausteen tarjosivat ne viitisenkymmentä tanssibaaria joihin ujo poika ei uskalla katsoa sisälle. Tietysti kadulla pyöri koko joukko kerrassaan hurmaavan ystävällisiä miehiä, jotka valokuvien avulla kertoivat mitä sisältä löytyisi. 

En käynyt temppeleissä, yhtä lukuun ottamatta. En ottanut hierontaa, en ajanut paikallista ajokorttia, en mennyt aromaterapia-, jooga- tai kokkauskurssille. En nähnyt edes thai boxingia tai apinoita. Hyvällä syyllä voisi väittää, etten ensimmäisellä viikolla Thaimaassa ollutkaan. Olin karussa dormihuoneessa, yskin ja katselin Netflixistä tv-sarjoja.

Toinen viikko kuitenkin kutakuinkin korvasi ensimmäisen. En edelleenkään nähnyt temppeleitä tai tehnyt mitään muutakaan juuri luettelemistani asioista — mutta menin sentään rannalle löhöilemään.

Koh Taon saari on pikkuinen paratiisi, jonka paratiisimaisuutta turismi vähentää kovaa vauhtia. Asuminen on halpaa, samoin ruoka ja alkoholi. Rannat ovat pääsääntöisesti houkuttelevan näköisiä, postikorttipaikkoja tulee kävellessä vastaan vähän väliä.

Ymmärsin vasta tällä reissulla, mikä tekee uimarannasta viehättävän ja ennen kaikkea lämpimän näköisen: vaalea hiekka ja pitkään matalana jatkuva vesi. Tällä yhdistelmällä vesi on kirkasta ja heijastaa enemmän turkoosia tai vihreää. Kun katselin rantaa manteren puolella, se näytti kylmältä ja karulta, vaikka sitä reunustivat samanlaiset palmut kuin saarenkin rantoja. Ainoa ero oli se, että vesi syveni nopeasti. Väri näytti tummalta ja aallot pääsivät rantaan asti korkeampina. 

Olin saarella ennen sesongin alkua, mutta jo nyt saattoi arvata minkälaiseksi turistihelvetiksi paikka repeäisi talven mittaan. Kapeilla kävelykaduilla päristelevät skootterit ja kuorma-autot saivat pysyvään varotilaan ja estivät rauhallisen tallustelun. Useimpina öinä partykansa jatkoi mekastustaan aamuvaloon asti — jolloin ampaisivat liikkeelle kaikkien viidenkymmenen sukelluskoulun moottoriveneet. 

Kaikesta huolimatta onnistuin rentoutumaan ainakin hetkittäin. Jopa hiekalla aurinkoa ottaen, mikä ei todellakaan ole tyypillisin aktiviteettini lomamatkoilla. Hyttyset ja niiden levittämät taudit tietysti hermostuttivat, mutta jo varttitunti hievahtamatta lämmön keskellä piristi kummasti väsynyttä mieltä. 

Ja kyllä kai sitä tietää olevansa väsynyt, kun maailman suurin kultapatsas (Bangkokissa, Wat Traimin temppelissä) ei tehnyt sanottavampaa vaikutusta eivätkä parit huvisukelluksetkaan juuri väristyksiä aiheuttaneet. Jo Thaimaahan tullessani oli koko lailla selvää, että pian olisi aika lentää kotiin. En ollut erityisemmin lupaillut ehtiväni jouluksi takaisin, mutta nyt ajatus tuntui erittäin mukavalta. Tällä erää tuli tarpeeksi, joskus toiste toisenlainen reissu.

En keksi vielä päätössanoja. Ehkä niitä ei ole.

Muistista

Hetkinen. Saan juuri uutta tietoa.

Xi'anin likainen, savuinen kaupunki tuntuu olevan kauempana kuin mitä se on. Ikään kuin allamme oleva kivimassa imisi melun itseensä. Kaupunkia kiertävä muuri on oma maailmansa, lenkkeilijöiden ja pyöräilijöiden maailma. Meilläkin on pyörät. Ines ja minä ihmettelemme, kun Inesin ystävä arkailee polkupyörällä ajamista — eikö tämä ole Kiina? Alun jälkeen matka taittuu mukavasti. Muuri on paljon pitempi kuin olin kuvitellut. Se kiertää koko kaupungin vanhan keskustan, yli kymmenen neliökilometrin alueen. Päällyskiveys tärisyttää pyörää, mutta ohjaaminen on silti vaivatonta. Emme puhu mitään. Hiljaisuudessa on vaikuttavaa katsella, miten muurin ulkopuolella olevat, savusumun kätkemät pilvenpiirtäjät ilmestyvät esiin yksi toisensa jälkeen ajaessamme niitä kohti. Kuin jonkinlaiset tarujen jättiläiset, jotka odottavat ajan ja inhimillisen tiedon rajalla.

Lanzhoussa on aikaa yksi illansuu. Aikaisin nukkumaan, että jaksaa herätä lentokentän bussiin. Menemme vain syömään. Inesin kiinalainen ystävä opastaa meidät hot pot -ruoan saloihin. Pöytään upotettu, yli puolen pöydän kokoinen kattila täytetään vedellä, sekaan heitetään monenlaisia mausteita. Tarjoilija jättää tilauslistan, johon Inesin ystävä laittelee rukseja. Aineksille ei aina löydy nimiä — kiinalainen valkoinen vihannes, kiinalainen vihreä vihannes, vihannes, luultavasti vihannes. Lopulta saamme valtavan lajitelman kärryssä pöydän päätyyn. Teemme keittoa verkkaisesti parin tunnin ajan, lisäten aineksia, maistellen, odotellen. Tällainen ruokailu on vaivalloista, se vaatii tottumattomalta paljon huomiota. Emme puhu koko toimituksen aikana muusta kuin siitä mitä milläkin hetkellä teemme tai syömme. Tavallaan terapeuttista.

Sitä sanotaan bambulautaksi, vaikka se onkin lähinnä muovia. Pohjana toimii kymmenkunta vieri viereen sidottua putkea, lähes kymmenmetrisiä, päistään taivutettuja. Putkien päällä on lattialevyjä ja kolmea pientä penkkiä varjostava katos. Takaosassa kuljettaja kääntelee monen metrin mittaista peräsintankoa, jonka veden alle jäävässä päässä on pieni potkuri. Korvat turtuvat nopeasti moottorin tasaisen sinnikkääseen putputukseen, ja huomio keskittyy jokeen. Li on vuosituhansien saatossa uurtanut tiensä karstimaan läpi jättäen jälkeensä jyrkkäseinäiset, erikoisen muotoiset vuoret. Rentoudun, unohdan itseni. Olen veden kimmellys, olen ohi lipuvan kallion kuvajainen, olen hetki ikuisuudessa ja ikuisuus hetkessä.

Li-joen laakson vuoret ovat juuri niin jyrkkiä kuin miltä näyttävät. Xingpingin pikkukaupungin kyljessä kohoavalle vuorelle pääsee kuitenkin kävellen — jos lähinnä portaista muodostuvan polun kapuamista haluaa kutsua kävelyksi. Askelmat on tehty luultavasti vuosisatoja sitten, myöhemmin niitä on korjailtu jopa betonilla. Jokainen askelma on yksilö, nousu vaihtelee muutamasta sentistä puoleen metriin, samoin syvyys. Moni on hakattu suoraan kallioon. Portaat ovat kapeita, vinoja, liukkaita ja yllättävästi mutkittelevia. Juuri kun kuvittelee, että kulman takana on viimeinen ponnistus, esiin tulee seinämä jonka yläreuna jää puidenlatvojen peittoon. Kiipeäminen kestää tunnin, mutta huipulla odottava näkymä on kuuden arvoinen. Siinä lepää laakso, siinä lepää silmä. Pian satojen pienten vuorten joukko vaeltaisi sumun läpi kohti auringonlaskua. Sitä näkyä en valitettavasti voi jäädä odottamaan, koska alasmeno pimeässä vaatisi vähintään taskulampun. Niinpä vain katson maisemaa, kunnes mieleni näkee pari tuntia tulevaisuuteen.

Laskeudun bussista parkkipaikalle Datzain kylässä Longshengissa. Päämäärä, riisiterassit, siintää vuorenrinteessä parin kilometrin päässä. En tiedä tarkalleen, missä hostelli on, mutta kai se jostain sieltä löytyy. Bussin luo kiirehtii joukko pienikokoisia naisia. Vanhin on varmasti lähempänä seitsemääkymmentä. Kaikilla on yli metrin mittaiset, kiiltävän mustat hiukset päälaelle kierrettynä ja kiinnitettynä. He hymyilevät, nauravat, he ojentavat jättimäisiä punoskoreja. Kuvittelevatko he minun ostavan tuollaisen korin? Ei. He haluavat kantaa matkatavarani.

Muutaman kilometrin matka pikkubussilla osoittautuu kiinalaisille lähes ylivoimaiseksi. Ihmisiä on kateissa, parin hotellin edustalla odotellaan vartti, valtava möykkä nousee monesta eri asiasta joita en kykene ymmärtämään. En tiedä, olemmeko myöhässä tai olenko edes oikeassa autossa. Lopulta pääsemme perille. Parituhatta ihmistä jonottaa illan pimeydessä, kaikki huutavat ja oppaat huutavat melun ylitse. Pääsen katsomoon, löydän paikan. Esitys alkaa, yleisö ei hiljene. Polttaa ei saa, useampi mies polttaa. Salamavalot on kielletty, kaikkialla räpsyvät salamat. Mutta kaikesta huolimatta Impression Liu Sanjie, Yangshuossa maailman suurimmalla luonnonnäyttämöllä esitettävä kuvaelma, on huikea kokemus. Joka ilta yli kuudensadan avustajan voimin vedettävän show'n on muutamassa vuodessa nähnyt jo kymmenen miljoonaa katsojaa. Viisikymmenpäinen poikajoukko laulaa, satapäinen tyttökuoro vastaa kaukaa toiselta rannalta. Viisikymmentä venettä lipuu joenmutkaan yleisön eteen, ja musiikin vaihtuessa dramaattisesti venemiehet nostavat vedestä ylös valtavat kankaat. Tehokkaat valonheittimet muuttavat koko alueen hetkessä erinäköiseksi. Toisessa kuvassa vastaranta näyttää yhtäkkiä entisaikojen kylältä, kuin välissä olisi vuosisadan verran vääristävä linssi. Kolmannessa kuvassa monen metrin mittainen kuunsirppi vaeltaa kostean näyttämön poikki, sirppi keinahtelee hennon tytön tanssiessa sen päällä. Viimeisessä kuvassa veden yli kaukaisuudesta yleisön eteen kävelee monen sadan tytön kulkue, kaikki puettu kauko-ohjattaviin, synkronoidusti valokuvioita sykkiviin asuihin. Kommentit kitschistä ja mahtipontisuudesta kuivuvat kielensivuihin. Seuraan valon leikkiä mykistyneenä. Kun esiintyjät tulevat ryhmittäin kumartamaan, noin puolet yleisöstä on jo tunkemassa ulko-ovia kohti. Myöhästynkö pikkubussista, jos jään tähän hetkeksi hengittämään ja pohtimaan näkemääni?

Millainen on vuodebussi? En tiennyt että sellaisia on. Odotan vain totuuden pian paljastuvan, jokin väärinkäsitys, tiili kielimuurissa. Asemalle lipuu melko tavallisen näköinen linja-auto. Heti ulko-oven jälkeen pitää ottaa kengät pois ja nousta sitten pari askelmaa. Toden totta, vuoteita. Kerrossänkyjä kolmessa jonossa auton peräseinään asti. Lattialla on räsymattoja, tilassa vallitsee kiinalaiseksi paikaksi epätavallinen hiljaisuus. Kömmin yläpedille ikkunan viereen, kiinnitän turvavyön ja vedän viltin ylleni. Tämä on päivämatka, mutta viltti on tarpeen ilmastoinnin takia. Sitä ei saa pois päältä. Matka Yangshuosta Gangzhouhun kestää neljän toimintapainotteisen elokuvan verran. Torkahtelujen lomassa näen niistä noin puolet. Juonet eivät avaudu.

Yskittää ja väsyttää. Guangzhoun hieno hostelli tuntuu menevän vähän hukkaan. Makaan oleskelutilan sohvalla ja tarkistan viimeisimmät uutiset netistä. Sen jälkeen voimattomuuden keskelle iskee tylsyys. Mitä tehdä? Ryhtyäkö johonkin? Edessäni pöydällä on kirja, Danielle Steelin The Cottage. Avaan sen ja luen ensimmäisen sivun. En muista lukemastani muuta kuin että se lienee tylsin ensimmäinen sivu jonka koskaan olen lukenut. Tahtomattani alan pohtia, miten kirja pitäisi aloittaa että se olisi mielenkiintoinen. Kymmenen minuuttia myöhemmin olen kehitellyt romaani-idean perusrakenteineen ja päähenkilöineen sekä kirjoittanut ensimmäisen sivun. Tiedän, että itse lukisin seuraavankin.

Toivon hartaasti, että joen partaalle kerääntynyttä tuhatpäistä väkijoukkoa kiusaava, piinallisen huono karaokepiste keskeyttää toimintansa parin minuutin päästä. Hong kongin jokailtainen Symphony of Light -show on alkamaisillaan. Neljännen kuulemani kehnon laulajan jälkeen, minuutti ennen h-hetkeä, karaoke vaikenee. Pitkin joenvartta sijoitelluista kaiuttimista alkaa kuulua musiikkia. Naisääni toivottaa tervetulleeksi. Symphony of Lightin musiikin on määrä kuvata kaupungin modernia, ylös ja eteenpäin kurkottavaa energiaa. Ääni esittelee mukana olevat pilvenpiirtäjät, ja vuorollaan kukin niistä näyttää valoefektinsä: ikkunarivistöt vaihtavat väriä, katoilla on valonheittimiä ja lasereita. Esittelyn jälkeen olen jo nähnyt kaiken. Show kestää vartin, jonka aikana näen samat valoefektit eri järjestyksessä noin sataan kertaan, mutta mikään ei muutu. Musiikki on suunnilleen sellaista, mitä itse räpelsin 90-luvun alussa huonoilla tietokonesoundeilla. Show'n jälkeen väki antaa vaimeat aplodit ja lähtee pois. Karaoke jatkaa, emäntä vetää pari laulua keskinkertaisella äänellään. Seuraan hänen esitystään ihaillen. Paljon parempi kuin Symphony of Light, koko maailman suurin kaupunki-show.

Hong kongin korkeimpaan kohtaan pääsee vanhanaikaisella raitiovaunulla, joka kulkee rinnettä ylös neljän—viidenkymmenen asteen kulmassa. Petsatulla paneeliseinällä on viisi lamppua joissa on kadunnimet. Mietin, onko tämä todella ennen muinoin pysähtynyt noilla väliasemilla. Ehkä tämä on vasta myöhemmin muokattu turistihoukuttimeksi. Ajatus viehättää. Taloja, katuja ja pieniä puistikoita lipuu ohi. Varttitunnin nousun jälkeen vaunu sukeltaa ostoskeskukseen. Myynnissä on kaikki täsmälleen samat tuotteet jotka löytyvät tuhanteen kertaan kaupungin markkina-alueiden kojuista. Minä sydän Hong kong. Päällesi, päähäsi, avaimenperääsi tai jääkaappisi oveen. Kun lopulta löydän ulos, näen kotkat kaupungin yllä. Ne sukeltelevat majesteettisen äänettömästi kerrostalojen väleissä. Kotkat ja kerrostalot ovat löytäneet tavan kuulua samaan kuvaan.

Macao on omituisen tuntuinen. Jollakin tavalla se tuo mieleen Kiinan muut suurkaupungit, jollakin tavalla pienen portugalilaisen rannikkokaupungin ja jollakin tavalla subtrooppisen turistikohteen hotelleineen. Tietenkin se myös on tuota kaikkea. Jyväskylän keskustaa isompi Venetia-hotelli on kokonainen kaupunki sisätiloissa, useine ostoskatuineen, liikuntakeskuksineen, teattereineen ja linja-autoasemineen. Pohjakerroksessa on jättimäinen kasino, pelipöytiä ja automaatteja kirjaimellisesti silmänkantamattomiin — keskellä salia ei näe sen seiniä. Koska vain korttini luottopuoli toimii Kiinassa ja luottokausi on lähellä loppuaan, en pysty nostamaan tarpeeksi rahaa voidakseni istahtaa pokeripöytään. Se harmittaa, mutta toisaalta tiedän että olisin ne parisataa euroa todennäköisesti hävinnyt. Olisin tehnyt sen mielelläni, ihan vain voidakseni sanoa pelanneeni Macaossa. Häviän parikymppiä peliautomaatteihin. Olen pelannut Macaossa. 

Metaforintrospektidiagnosis

Hanoihin meno ei mennyt ihan putkeen. Haave huuhtoutui viemäriin, kun olisi pitänyt tiivistää liikaa. Silloin kun on paikat tukossa, on syytä löysätä, ei kiristää. Nenä vuotaen ja röörejä aukoen mietin vain, että olin aika pönttö kuvitellessanikaan moista. Suorastaan kerjäsin tätä kylmää suihkua.

Niille joilla ei ole suomi-LVI-suomi -sanakirjaa: muutin matkasuunnitelmiani.

Tuli lopulta aika jättää Kiina. Mielessä siinsivät Vietnam ja eritoten Kambodza. Olin alunperin suunnitellut siirtyväni Kiinasta Vietnamiin junalla maarajan yli. Kun ehdin Macaoon, olin kuitenkin jo pahasti jäljessä luonnostellusta aikataulustani. Joka maassa oli mennyt viikon verran aiottua pitempään. Lisäksi olin kipeä. Ajatus junamatkasta tuntui vaivalloiselta, eikä Hanoi tuntunut määränpäänä erityisen kiinnostavalta. Se olisi jälleen yksi iso kaupunki. Hanoi didn't rock.

Päätin oikaista. Etsiskelin halpaa lentoa joko suoraan Kambodzan Phnom Penhiin tai Vietnamin Ho Chi Minh Cityyn, mistä olisi lyhyt matka Kambodzaan. Voisin rentoutua, hoitaa itseni kuntoon ja mennä sitten katselemaan Angkor Watia. Tuo muinainen kaupunki väikkyi yhä ainoana selkeämpänä kohteena mieleni perukoilla.

Mutta lennot molempiin kaupunkeihin osoittautuivat kalliiksi. En ole vieläkään sisäistänyt, mihin lentojen hinnat oikein perustuvat. Joskus lyhyt turistiluokan lento saattaa olla tuplasti pitkää lentoa kalliimpi, jopa samalla lentoyhtiöllä. Ovatko lyhyen lennon kustannukset siis pienemmät kuin pitkän? Todennäköisesti eivät, kyse on vain ajoituksesta ja onnesta. Asioita, joita en ole koskaan oppinut hyväksymään hyviksi perusteiksi minkään hinnan määrittämiselle. Vaikka niinhän tämä maailma haluaa toimia.

Tunnustin lopulta arvontatalouden toimintaperiaatteen ja otin lennon Bangkokiin, koska sieltäkin pääsee melko helposti Kambodzaan. Lento oli huomattavasti halvempi kuin halvin löytämäni Ho Chi Minh Cityyn, vaikka HCMC on lähempänä. Järkeile sitä sitten.

Tulin Bangkokiin. Oli tukahduttavan kuuma. Kaikki lähellä hostellia oli masentavan likaista ja pahanhajuista. Säpsähdin keskisormen mittaista torakkaa vessan seinällä. Kaipasin hotellia. Olin silmätysten sisäisen hienohelmani kanssa. 

Yskänpuuskat väsyttivät. Olisi tietysti pitänyt mennä lääkäriin, mutta sehän oli vain yskää. Mistä lähtien yskä on edes häirinnyt minua? Minulla on flunssa kahdesti vuodessa, mutta en muista milloin se olisi estänyt tekemästä töitä. Ja nyt olin lomalla! Ajattelinko tätä nyt jotenkin nurinkurisesti? Selvisinkö kolmesta koleasta maasta etelän lämpöön vain valittaakseni?

Ehkä ajatus edessä olevista töistä oli alkanut painaa mieltä. Olin luvannut itselleni, että ottaisin pitkän loman enkä miettisi töitä ollenkaan. Jotta se onnistuisi, ei pitäisi olla mitään töitä edes tiedossa — mikä tässä ammatissa on vaikeaa.

Jos aikaa olisi kokonainen vuosi, ilman tulevaisuudessa häämöttäviä velvoitteita, en varmaankaan olisi tuntenut oloani sellaiseksi. Olisin vain levännyt, kiitollisena siitä että minulla on mahdollisuus olla täällä ja miettiä asioita kaikessa rauhassa. Yskiä kaikessa rauhassa.

Vaan kohta pitäisi joka tapauksessa palata kotiin. Ajatus tuntui mukavaltakin, monessa mielessä. Kaakkois-Aasia on laaja ja mielenkiintoinen alue. Ei se voinut olla matkan viimeinen pikku anekdootti kolmen jättiläisen jälkeen. Tänne pitäisi tulla uudestaan, ajan kanssa.

Se mitä tämä matka on minulle merkinnyt, sen ymmärtänen vasta joskus myöhemmin. Olenko kasvanut, olenko avautunut, olenko löytänyt jotain? Vai olenko vain saanut vahvistusta sille minkä luulin tietäväni ja tiesin luulevani? Ehkä en koskaan suoranaisesti pysty sanomaan — pystyykö kukaan?

Me voimme luoda tarinan itsestämme, kertoa miten käynti Intiassa muutti elämämme. Olen kuullut näitä tarinoita matkan varrella jo monia. Mutta onko se niin? Olemmeko todella oivaltaneet jotain vai ovatko vastaukset itse asiassa jo päässämme? Tarvitsimmeko todella sen Intian vai ainoastaan aikaa ajatella?

On kuitenkin niitä, jotka kokevat mitä mullistavimpia asioita, mutta eivät niistä millään lailla mullistu. Ja sitten on niitä joiden elämän käännekohtana on käynti Turengin Siwassa. Entä jos me vain manipuloimme itse itseämme?

Tänä aamuna olen yskinyt ainoastaan omasta vapaasta tahdostani. Olen esittänyt kiinalaisen törkysinfonian tyhjän dormihuoneen vessan rauhassa. Torvi on koko lailla tyhjä. Vähän kerrassaan olen syljeksinyt ylimääräisen aineksen lavuaariin. Toisin sanoen olo on parantunut erittäin erittäin erittäin paljon.

Vasemmassa nurkassa, sinisissä trikoissa, elämä. Johtaa 1—0.

Yhtäkkiä isoja ympyröitä

Nyt kun ehdin jo pois Kiinasta, voinen sanoa ettei asenteeni maata kohtaan suuremmin muuttunut. Se ei tarkoita, etteikö olisi tapahtunut paljon mielenkiintoisia asioita. Kaukana siitä.

En ole osannut kirjoittaa mistään, koska olen taistellut monensuuntaisten voimien välillä. Välillä paikat ovat vaihtuneet liian ripeään tahtiin, välillä on ollut mielenkiintoisia keskusteluja ja yhteistä tekemistä, välillä majoitus ja etenkin wifi-yhteydet ovat olleet haasteellisia. Välillä flunssa tai lievä huono olo on vienyt voimat, välillä olen vain ollut paljosta touhusta väsynyt. Sittenkin kun aikaa olisi ollut, olen halunnut rentoutua höpöttelemällä Facebookin chatissa tai katsomalla tv-sarjoja Netflixistä. 

Nyt kun lepäilen hostellissa Bangkokissa, enkä kurkkukivun ja yskän takia jaksa lähteä mihinkään, suostuttelen kuluneiden parin viikon kuvat päähäni. Mitä kaikkea olenkaan jo unohtanut?

Olen maistanut makeampaa elämää. Siinä ehkä yksi viime aikojen johtolauseista.

Vaikka melu- ja muu saaste tunki lähes kaikkialle, vaikka kiinalaiset huusivat loppuun asti, vaikka heidän jonoissa ohittelu ja muu röyhkeys pysyivät vakioina, vaikka he kaikki mässyttivät purukumiakin avaten suunsa ammolleen ennen joka puraisua — en mene enää siihen. Vaikka tyypillinen kiinalainen kurkkuaan selvittäessään esittää kolmiosaisen törkysinfonian jonka kuvottavuus huipentuu oksentamisen ääniin ja lähes mille tahansa pinnalle sylkemiseen — yritän sivuuttaa sen.

Kaikki tuo puuroutuu ja tiivistyy päässäni yhdeksi isoksi möykyksi. Aika lienee ottanut esiin pensselin ja avannut kultamaalipurkin.

Uusi ystäväni, jonka reitti Kiinan läpi vastasi paljolti omaani ja joka nyt on jatkanut jo Balille epäilemättä mukavammassa seurassa, sai asenteellaan jotain alulle sisälläni. Ines ei todellakaan ollut mitenkään erityisen mukavuudenhaluinen, mutta tiesi mitä milläkin hinnalla sopi vaatia. Niinpä aloin lähes huomaamattani itsekin vaatia enemmän, parempaa.

Kaikki alkoi Xiahessa, missä meitä oli kolme. Minä, Ines ja Inesin kiinalainen ystävä. Aioimme ottaa vuoteet Xiahen ainoan hostellin dormihuoneesta, mutta muutimme mielemme. Huoneen ovea ei saanut lukkoon, siellä oli järkyttävän kylmä, suihkuja ei ollut ja vessat olivat kauhistus. Muutimme hotelliin, joka ei onneksi ollut kallis. Hotellin yhteiskäytössä olevat suihkukopit ja vessat paljastuivat kuitenkin käsittämättömän likaisiksi eikä niille lukuisista pyynnöistä huolimatta tehty mitään, joten vaihdoimme toiseen hotelliin. Sieltä saamamme huone oli nuhjuinen, lattialla lojui tupakannatsoja ja kuumaa vettä oli rajallisesti, mutta tähän saatoimme jo tyytyä.

Olin aikonut tällä matkalla käyttää lähinnä junaa ja bussia. Ines ystävineen sai kuitenkin houkuteltua minut sisäiselle lennolle Lanzhousta Shanghaihin, ja sitä ennen vielä hotellimajoitukseen Lanzhoussa. Kuulostaa hintavalta, mutta harmillista kyllä ei edes ollut. Hostelli ja juna olisivat maksaneet kolmisenkymmentä euroa vähemmän. Tämä oli vain nopeampaa ja vaivattomampaa. Mikä ekologisuus?

Shanghaissa onnistuin valitsemaan luultavasti kaupungin parhaan hostellin. Rock&Woodia suosittelen lämpimästi, ja jos jotain suurkaupunkia Kiinassa niin juuri Shanghaita. Kävelyt vehreissä puistoissa ja trendikkäässä talouskeskustassa, auringonlaskun todistaminen korkeimman pilvenpiirtäjän näköalapaikalla, iltaoluen siemailu hostellin viihtyisällä terassilla — tämä kaikki oli hyvin erilaista kuin kärvistely jääkylmässä mongoliteltassa tai kyykistely baikalilaisessa ulkovessassa.

Mutta ylellinen tarinani oli vasta ehtimässä kliimaksiinsa. Ines oli majoittunut mainitun ystävän luo, ja pian kävi ilmi että kutsu olisi koskenut minuakin. Tietenkin otin tarjouksen vastaan, koska paloin halusta nähdä missä ja miten tavalliset kiinalaiset elävät.

Tavalliset kiinalaiset, kuten Inesin ystävä. Jonka isä paljastui pörssiporhoksi. Jonka koko perhe oli nytkin matkoilla. Joka asui kaupungin parhaalla asuinalueella isojen muurien ja vartioidun portin takana. Jonka perhe ei koskaan kokannut, koska heillä oli taloudenhoitaja. Se ystävä. Se tavallinen kiinalainen.

Ensimmäisenä aamuna tallustelin hiljaisessa asunnossa. Huonekalut olivat kalliita, samoin osa muutakin sisustusta — mutta sekaan mahtui myös outoja kitschahtavia elementtejä kuten aidon mutta kehystämättömän taulun näköiseksi laiteltu printtikopio Mona Lisasta, oman kohdevalonsa alla. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Eikä tuon jälkeen mikään ollut enää niin kuin ennen. Yangshuossa oli oikein mukava hostelli, mutta silti kiinnitin huomioni pieniin epäkohtiin kuten huonosti toimivaan wifi-yhteyteen ja ovien typerän äänekkääseen lukkomekanismiin. Sitä paitsi huone oli kolmannessa kerroksessa, ei hissiä.

Mistä lähtien nämä olivat olleet ongelmia?

Xingpingin hostelli oli samoin viihtyisä, mutta huomasin ärtyväni paitsi huonosti toimivasta wifistä myös aulan kylmyydestä.

Olisihan sitä voinut laittaa enemmän vaatettakin?

Longshengissa, Datzain kylässä, huonon wifi-yhteyden ohella hostellihuone oli oikeasti kylmä. Liekö yskänikin sen yön peruja. Tällä kertaa olisi ollut mahdollista saada lisämaksulla lisälämpöä, mutta koska sitä markkinoitiin meille ilmastointina, tajusimme liian myöhään mistä oli kyse. Siinä vaiheessa lähes kielitaidoton isäntä oli jo varmasti nukkumassa omassa mukavan lämpimässä talossaan.

Guangzhoussa valitsin hieman kalliimmasta hinnasta huolimatta hostellin vain koska se kiinnosti minua valokuvien perusteella. Inhaa oli tajuta, että hostelli oli kuudennessa kerroksessa, ei hissiä. Eikä wifi-yhteydessäkään muuten ollut pahemmin kehumista. Hongkongissa ja Macaossa ei puolestaan ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin hotellit. Vaikka valitut olivat halvimmasta päästä, ne olivat kuitenkin hotelleja. Mikä ei tosin estänyt purnaamista, jos jokin ei miellyttänyt. Esimerkiksi wifi-yhteys jätti paljon toivomisen varaa.

Ruoanlaitto unohtui koko lailla Venäjän jälkeen. Ravintoloissa syöminen on ollut parhaimmillaan halvempaa kuin kokkaaminen. Mutta pari kertaa, maksaessani kaakaosta ja kakunpalasta enemmän kuin Suomessa, olen miettinyt että olisin voinut etsiä halvemmankin kuppilan. 

Guangzhoussa Inesin toinen kiinalaisystävä tarjosi meille yllättäen isossa ravintolassa päivällisen, joka oli varmasti arvoltaan toista sataa euroa. Herkullisen ja miellyttävän aterian ainoa häiriötekijä oli ravintolaa terrorisoinut lastenjuhla. Ilmapallot paukahtelivat, lapset kaatuivat ja itkivät — ja yhtäkkiä isoja ympyröitä, ihmistä korkeampia, pyöriteltiin ohitsemme jostakin jonnekin. Mitä ne olivat, en osaa kuvitella. Niiden hypnoottisia spiraalikuvioita tuijottaessani mietin jälleen, mikä kaikesta kokemastani oli totta.

Kun on kerran päästänyt helpomman elämän matkaohjelmaansa, paluu vaatimattomuuteen voi olla vaativaa. Minäkin lentää päräytin Bangkokiin, ja hyvin vähällä oli etten sortunut hotelliin. Mutta miksi Bangkok ja lentokone, siitä lisää ensi kerralla.

Asiasta lentokoneeseen, tuli vain mieleeni laskea monellako eri kulkupelillä matka on taittunut. Iloksenne tahi harmiksenne: Juna, henkilöauto, bussi, vuodebussi, kaksikerroksinen bussi, jarrullinen polkupyörä, jarruton polkupyörä, hevonen, kameli, tuktuk eli riksha, sähkökäyttöinen avokärry, metro, raitiovaunu, rinneraitiovaunu, kiskoilla kulkeva liukukärry, köysirata, bambulautta, lossi, autolautta ja lentokone. Kas kun ei helikopteria.

No, jos tämä nykyinen suuntaus jatkuu, kukaties vielä vuokraan sellaisenkin.

Saasteessa

Xiahen pääkatu, Kiina. Istun linja-autossa, joka hurruuttaa tyhjäkäynnillä pitääkseen sisälämpötilan kohtuullisena. Tehtävä on vaikea, sillä ovi on auki ja vuoristoaamun kylmyys tunkee sisään.

Oven tietysti voisi laittaa kiinni, mutta kun ei koskaan tiedä milloin uusi matkustaja ilmestyy paikalle. Ja jotta ovi saataisiin aina tarpeen tullen auki, kuljettajan pitäisi istua ratin takana. Kuljettaja kiertelee mieluummin ulkona — ja jostain syystä huutelee satunnaisesti.

Bussiin puskee kylmän ohella armoton savun haju. Aivan vieressä olevan ison jätesäiliön sisältö on tulessa. Valtava savupatsas kiipeää pitkin talonseinää, kieppuu tuulenpyörteissä ja löytää tiensä autoon. Kukaan ei välitä. Ehkä jätteet palavat tarkoituksella.

Kiinan ristiriitaisuus välittyy minulle tässä istuessani, kun katson vuoron perään kummallekin sivulle. Vasemmalla, katua reunustavien talojen takana, kohoaa jylhä vuorijono joka pitää itsepintaisesti kiinni heikosta vihreydestään talven jo väijyessä kivenkoloissa. Oikealla kohoaa myrkyltä löyhkäävä savu.

Matkalle lähtiessäni ajattelin, että kunhan selviän Venäjän korruptoituneista poliiseista ja skinijengeistä sekä Mongolian taskuvarkaista ja pahoinpitelijöistä, Kiina olisi se romanttisen vanhoillinen rauhan ja siisteyden tyyssija, jossa kaikki ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Ehkä sekin Kiina jossain on.

Beijingin hostelli oli suht mukava. Mitä nyt ikkunan takana pihan toisella laidalla jatkui läpi yön jonkinlainen rakennusurakka, vessat olivat vähän väliä tukossa, ja aularavintolaan levisi jostain viemärin haju. Lueskelin monen majapaikan arvioita, samat ongelmat mainittiin säännöllisesti. Tämän hostellin etuna olivat ystävällinen henkilökunta ja sisätilojen lämpimyys.

Ensimmäisenä päivänäni Beijingissä päätin kävellä. Vasta hyvän tovin jälkeen tajusin arvioineeni välimatkat kartalla puolta lyhyemmiksi. Kävelin silti urhoollisesti läpi pilvenpiirtäjien viidakon kohti rumpu- ja kellotornia. Loputtomien autovirtojen nelikaistainen valtakunta vaihtui viimein kapeampaan mutta sitäkin vilkkaampaan pikkukatuun. "Pikku".

Kilometrin verran pieniä, alle kymmenen tuolin ravintoloita, samoja tuotteita myyviä puoteja, satoja paperilyhtyrivejä — ja ihmisiä. Myymässä, ostamassa, syömässä. Kävelemässä, juoksemassa, polkemassa. Ajamassa päin väkijoukkoa luottaen äänimerkin voimaan. Tunkemassa, huutamassa, räkimässä. Tunnistan kyllä misantroopin painajaisen kun sellaisen näen.

Sisälle rumpu- ja kellotorneihin ei ollut suurta tunkua, mutta niitä ympäröi sama hullunmylly. Autot ja pyörät hyökkäilivät ajoväylällä harhailevien turistiryhmien sekaan. Vaikka kapeilla jalkakäytävillä oli muutenkin ahdasta, myyjät levittivät sinne vähät tuotteensa. Vanha nainen myi kymmentä pähkinää, vanha mies neljää puunpätkää.

Pääkaupungin, samoin kuin esimerkiksi Xi'anin, ruokakorttelit ovat yhtä iloisenkirjavaa sekamelskaa. Vaikka kujilla hädintuskin mahtuu kävelemään, sekaan änkeää polkupyöriä, mopoja ja jopa autoja. Kojuista työntyy ihmisvirran päälle huuru, jonka haju vaihtuu joka askeleella. Katukivet ovat rasvaisista ruoantähteistä liukkaita. Vartaissa killuu eläimiä joka pääjaksosta ja lahkosta, ja asiakkaat riipivät niitä suuhunsa tarmokkaasti mässyttäen. Jos pysähdyt hetkeksi katsomaan jotain, muodostat liikenneruuhkan. Mitä sitä sanottiinkaan stressistä ja pikaruoasta?

Ruokatavat ovat oma lukunsa. Mitä pitemmälle itään olen edennyt, sitä kuvottamammaksi ravintoloiden äänimaisema on muuttunut. Ryys ryys ryys, mässyn mässyn mässyn.

Omalla tavallaan puikot syömävälineenä viehättävät minua. Niissä on tiettyä eleganssia. Joku mainosti joskus, että niiden avulla syöminen on terveellisen verkkaista. En usko että hän oli koskaan käynyt Kiinassa. Täällä puikoista usein muodostetaan joko riisilapio tai eräänlainen linko nuudelikulhon ja kahta senttiä ylempänä odottavan alahuulen välille.

Ja miksi, oi miksi, on pureskeltava ruoka suu auki? Jos se on liian kuumaa tai mausteista, odota että se jäähtyy tai käytä vähemmän mausteita. Ryys ryys, mässyn mässyn, maisk maisk, mässyn mässyn, ryys slurp maiskis mässyn ääh röyh. Jopa M. A. Numminen olisi jättänyt tämän levyttämättä.

Kuulin mainittavan, että kyse on kohteliaisuudesta. Maiskutus kertoo, että ruoka on hyvää. Kenen saamarin idea tämä oli? Millä logiikalla kammottava äänisaaste osoittaa nautintoa? Onko tämä rinnastettavissa mopediin ja seksiin, jotka tunnetusti ovat sitä parempia mitä äänekkäämpiä ne ovat? Suokaa anteeksi, mutta kyseenalaistan.

Viimeisenä iltana Beijingissä menin mukavaan, hieman parempaan ravintolaan. Keskellä salia illasti kuusihenkinen miesseurue. Ravintola oli lähes tyhjä, erittäin hiljainen. Silti koko tunnin mittainen keskustelu, jota olin todistamassa, käytiin huutamalla. Äänikuvan perusteella miehet vaikuttivat hyvin tuohtuneilta, mutta aina kun vilkaisin, näytti kuin he olisivat keskustelleet siitä mitä joululahjoja aikovat hankkia lapsenlapsilleen.

Sama äänenkäyttö tuntuu olevan arkea kaikkialla. Kiinalaisten turistiryhmien oppaat, katukauppiaat ja asemien odotussaleissa pyörivät kuuluttajat huutavat mikrofonin ja vyötärökaiuttimen yhdistelmään, joka on säädetty asentoon "särje". Usein myös asemien kiinteää äänentoistoa käytetään ikään kuin sitä ei olisi lainkaan ja kuuluttajien pitäisi pienestä huoneestaan saada äänensä kantamaan talon joka kolkkaan.

Päädyin Beijingistä Xi'anin ja Lanzhoun kautta Xiaheen. Se on Tampereen kokoinen kyläpahanen Kiinan tiibetiläisellä alueella mutta tuhannen kilometrin päässä Tiibetistä.

Xiahen tunnelma oli omituinen sekoitus keski- ja nykyaikaa. Läheinen Labrangin luostari vetää paikalle paljon buddhalaisia. Hotellit olivat täynnä tummanpunaisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja. Joillakuilla oli omat älypuhelimensa, jotkut tulivat ihoon kiinni katsoakseen kun tein jotain omalla puhelimellani. Jos ei tämä häirinnyt länsimaalaista kyllin, niin tiskin takana vastaanottovirkailija huusi puhelimeen ikään kuin ei ymmärtäisi mitä varten kädessä on puhelin.

Olen aina ajatellut, että buddhalaiset ovat rauhallisia ja kohteliaita ja että he pidättäytyvät kaikenlaisista mukavuuksista ja nautinnoista. Eivät nämä. Möykkäsivät hotellin käytävillä ja sisäpihalla pikkutunneile ja aamukuudesta, samoin kuin koko henkilökunta.

Olen aina ajatellut, että buddhalaisuus lienee yksi suositeltavimpia uskontoja rauhanomaisuutensa,  terveiden elämäntapojensa ja pienen ekologisen jalanjälkensä vuoksi. Ja ennen kaikkea siksi, että siihen ei liity jumalaa jota pitäisi palvoa vaan ainoastaan itse Buddha, valaistunut, joka on innoituksen kohde. Ehkä Intiassa. Täällä jumalia lienee satakunta.

Tulee aika voimaton olo, kun katsoo Xiahen meininkiä. Luostarialueen temppelit pursuilevat yksityiskohtia, kaikki on huolella tehtyä ja siistiä. Katot on kullattu. Ja miten ihmiset asuvat? Lian keskellä, ilman toimivaa vesijohto- ja viemäriverkostoa, polttaen hullun lailla kivihiiltä tiivistämättömissä asunnoissaan, hengittäen saasteista ilmaa, kaupaten jakinruhoja ruuhkaisella kadulla järjettömän äänitorvikonsertin säestämänä. Miten kolme autoa ja jalankulkija voivat aiheuttaa ruuhkan jonka takia pitää tööttäillä minuutti yhtä soittoa?

Yhdessä kulmassa pieni lapsi laulaa karaokea, vieressä humalainen mies huojuu polvillaan ja keräilee ihmisten heittämiä seteleitä. Välillä poika lyö miestä kepillä pitääkseen tämän loitolla. Kansa katsoo ympärillä ja naureskelee.

Uskonnon harjoittamiseen kuuluu paljon kävelyä. Kolme kertaa luostarialueen ympäri, reitin varrella kolme kertaa monen temppelin ympäri. Naiset, muutamat miehetkin, möyrivät maassa. Jotkut ovat pyhiinvaeltaneet paikalle kymmenien kilometrien matkan paiskautumalla maantien pölyyn joka askelella. Nöyryys on hyvästä, ja juuri näinhän se osoitetaan.  Minä en ole minkään arvoinen, vain jumalat ovat. Luostarialueella on toistatuhatta rukousmyllyä, joita kävelykierroksen aikana pyöritetään. Samanaikaisesti hypistellään rukousnauhoja ja mutistaan pyhiä sanoja.

Kaikella tällä varmistetaan että elämä on hyvää. Kaikkeen tähän voidaan käyttää ihan niin paljon aikaa, energiaa ja varoja kuin vain hyväksi katsotaan.

Tiedän ettei tämä varmasti ole mitään verrattuna Intiaan tai moniin Afrikan maihin. Tiedän olevani länsimaalainen hienohelma. Mutta silloin kun tieto ja ratkaisut ongelmiin ovat saatavilla, minua masentaa kun resursseja tuhlataan.

Ja kukako minä olen sanomaan, mikä on tuhlausta? Miksi minun tapani olisivat parempia? Älä kritisoi vieraita kulttuureja, äläkä varsinkaan uskontoja. Kun et kuitenkaan ymmärrä. Nämä ihmiset ovat onnellisia, oletko itse?

En ole. Enimmäkseen siksi, kun näen miten vanhemmat yhä valitsevat lastensa puolesta näiden tulevaisuuden. Tai omien pelkojensa ja tapojensa vankeina sulkevat turhaan monia mahdollisuuksia.

En voi sanoa, että länsimainen nyky-yhteiskunta olisi hyvä ja esimerkillinen. Se mittaa kaiken rahassa. Se on nyrjäyttänyt terveen järjen ja tieteellisen neutraalin lähestymistavan antikristuksen peloksi ja juurettomuudeksi. Saatan olla harhan vallassa, mutta mielestäni se kuitenkin antaa useimmille ihmisille ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden elää elämänsä itse valitsemallaan tavalla.

Vaikka Kiina on saanut minut masentumaan, hyviäkin hetkiä on ollut. Ne ovat kummunneet pienistä, yllättävistä asioista. Kaikki se, mistä minulla oli ennakko-odotuksia, on yleensä tuottanut pettymyksen. Mutta miten ei voisi olla ennakko-odotuksia jostain sellaisesta kuin Kiina?

Kielletty kaupunki oli iso, mutta ajatukseltaan tyhjä. Se osoitti, miten hyviä kiinalaiset ovat toistossa. Kaikki temppelit olivat lähes identtisiä. Eroja olisi ollut sisätiloissa, joihin ei kuitenkaan päässyt. Kaikkialla oli tungosta ja mikrofoneihin huutavia oppaita, ja nyt ei ole edes turistisesonki.

Kielletystä kaupungista poistuttuamme minut ja uunituore ystäväni heitettiin rikšoille. Oikeastaan olimme etsimässä taksia, koska ystävälläni oli nilkkavamma. Olimme näyttäneet kartalta metroaseman jolle halusimme, sanoneet ääneen sen nimen. Hinnaksi luvattiin kolme yuania per nenä. Hetken kierreltyään kuljettajat ajoivat meidät karulle sivukujalle ja pysäyttivät. "Metroasema on kahden minuutin kävelymatkan päässä." Ei ollut, vaan yli kymmenen minuutin — eikä se ollut asema jolle halusimme. Näytimme uudelleen paikkaa kartalta. "Emme saa ajaa sinne. Antakaa rahat." Annoimme kuusi yuania. Miehet nauroivat, toinen leväytti lompakostaan esiin hinnaston: alin hinta kolmesataa yuania. Lähdimme nauraen kävelemään pois. Sydän tykytti kun mietin lähtevätkö he perään. Eivät lähteneet. Kujan suu löytyi, isolta kadulta löysimme avuliaan äidin ja tyttären. Bussiin päästyämme huokaisimme helpotuksesta.

Taivaallisen rauhan aukio oli aukio. Jos ette ole koskaan nähneet aukiota, menkää ihmeessä katsomaan tätä. En kyennyt muistelemaan, mitä aukio Kiinan historiassa merkitsi, koska jouduin väistelemään ryhmäkuvia ottavia, kirkuvia kiinalaisturisteja. Enkä löytänyt sellaista kuvakulmaa, missä ei näkyisi isoa mainosvideota maan saavutuksista. Taivaallinen rauha?

Kiinan muuri oli sentään vaikuttava, mahdotonta väittää muuta. Olisin voinut valita vähemmän turistirysäksi muodostuneen pätkän, mutta tähän kohteeseen satuin saamaan matkaseuraa, mikä uppo-outoihin busseihin kömpiessä tuntuu aina mukavalta. Paikan tunnelmaa olisi huomattavassa määrin parantanut se, että tasaisin välein sijoitelluista kaiuttimista ei olisi tullut perinteistä kiinalaismusiikkia. Tai mikäpä siinä musiikissa, mutta arvatkaa kahdesti tuliko ääni kaiuttimista särjettynä vai ei. Vihje: huilussa Jimi Hendrix.

Linja-auto Xiahesta Lanzhouhun on jo liikkeellä. Kuljettaja soittaa äänimerkkiä kerran minuutissa kymmenen sekunnin ajan kuin pakonomaisesti. Tiellä ei näy ketään, mutta lienee silti mukavaa vähän töötätä.

Yritän uppoutua kuulokkeitteni suomaan, hieman lempeämpään melutasoon ja suuntaan katseeni ohi lipuviin maisemiin. Kauniit, monimuotoiset karstirinteet ottavat taivaalle kipuavan auringon valon mielissään vastaan. Siellä täällä jokin kuivasta kaudesta toistaiseksi selvinnyt puro pyrskähtää kallionreunan yli riehakkaaksi pikku putoukseksi.

Kun katsoo tienvarsiin pesiytyneiden rujojen betonimökkien, valtavien siltatyömaiden ja lähimpiä vuorenkylkiä jyrsivien louhosten ylitse, voi melkein nauttia. Kunnes kuljettaja taas tööttää ja kaukana etupenkillä istuva tiibetiläisrouva alkaa kiljua puhelimeen.

Ajamme pitkään, ahtaaseen maantietunneliin. Kaikki, tiibetiläisrouva mukaan lukien, vaikenevat kuin linnut auringonpimennyksessä.

 

Mongolia ja tähtitaivas

Totesin viimeksi, että Ulaanbaatar ei mitenkään erityisesti sykähdyttänyt minua. Sen sijaan koko maa sen ympärillä...

En erityisemmin ollut suunnitellut mitään Mongolian suhteen. Olin lueskellut jotain kaikista maan tarjoamista luonnonihmeistä ja aktiviteeteista. Se ei vain ollut jäsentynyt päässäni.

Kun Doljma, Sunpath Hostellin omistaja, suositteli tekemään edes jonkin retken, aloin vähitellen ajatella että mitäpä sitä täällä kaupungissa notkumaan. Joko jatkan Kiinaan tai lähden maakuntakierrokselle.

Saimme kasaan viiden hengen ryhmän: David, Matthias, Petra, minä — ja eräs Jacob-niminen tanskalaismies. Päädyimme ottamaan yhdeksän päivän retken. 

En valmistautunut kierrokseen juuri mitenkään. Osan tavaroista jätin hostellille, koska ne olisivat vain turhaa rinkantäytettä tällä reissulla. En tutkinut karttaa enkä myöskään matkasuunnitelmaa. Tiesin joitakin asioita jotka reittiin sisältyivät. Tiesin että yöpyisimme jurtissa, ettei suihkuja olisi, että autossa pitäisi istua paljon. Mutta kuten Doljmakin sanoi, sen kaiken ymmärtäisi vasta tien päällä.

Joka ainoa yhdeksästä päivästä tarjosi jotain uutta, lähes aina jotain odottamatonta. Päivät olivat pitkiä ja monivaiheisia, vaikka niihin toden totta mahtuikin runsaasti autossa istumista ja erilaista odottelua.

Saimme kuskiksi ja oppaaksi kerrassaan oivan ja viihdyttävän parivaljakon. Badmaa oli päälle parikymppinen, viehättävä burjatti, joka oli syntynyt jurtassa mutta asunut lähes koko ikänsä kaupungissa. Hän haaveili englanninopettajan urasta, mutta joko töitä ei ollut tarjolla tai sitten hänen auttava kielitaitonsa ei ollut tarpeeksi. Monet olivat ne tilanteet, kun meidänkin piti pinnistellä ymmärtääksemme toisiamme.

Badmaa hoiti oppaan työn lisäksi myös ruoanlaiton ja tiskaamisen. Kun meillä kävi hetkittäin aika pitkäksi jurtalla, autoimme häntä jommassakummassa. Badmaa sanoi, että tämä oli melko harvinaista. Ehkä olimme vähän erikoinen ryhmä.

Badmaasta jäivät parhaiten mieleen tasaisin välein ilmi käyneet, yllättävät tiedot. Se, että hän oli jo lukenut englanninopettajaksi. Se, miten loistava ratsastaja hän oli. Se, miten leikkisä ja lapsenomainen hän  oli — heittäytyessään lumisotasille tai äityessään toistuvasti painimaan päätä pitemmän Davidin kanssa. Se, miten vakava hän saattoi olla kertoessaan hanttihommastaan kirjapainossa myrkkykaasujen keskellä. Se, miten hän muuttui hyvin tyypillisestä kaupunkilaistytöstä tasankojen ylvääksi neidoksi pukeutuessaan mongolikaapuunsa. Se, miten hän opasti Petraa käyttämään samaista kaapua yksityisenä telttavessana, kun pysähdyspaikalla ei ollut kummun kumpua kilometrien säteellä. Se, että hänellä oli viisivuotias poika.

Kuljettaja oli päälle kuusikymppinen mies nimeltä Bataa. Hän piti hellää huolta ajopelistään, neuvostoarmeijalaisesta pikkubussista, joka tietenkin oli hänen koko elinkeinonsa perusta. Joka tauolla hän puhdisti ulkopintoja rätillä, harjasi pölyä pois sisustuksesta ja tarkisteli paikkoja.

Bataa osoittautui kerrassaan mestarilliseksi suunnistajaksi. Kaksikymmentä vuotta maata ristiin rastiin kolunnut mies tuntui tietävän lähes joka puun ja kiven. Tämä olikin tarpeen, sillä iso osa matkasta taittui maanteiden ja asvaltin sijaan peltojen ja tasankojen poikki risteilevillä rengasurilla ilman minkäänlaisia kylttejä tai viittoja. 

Niin, ne tasangot. Loputtomat, puuduttavat, mielenkiintoiset, häkellyttävät tasangot. Saatoimme ajaa tunnin tai kaksi ilman että maisemat juurikaan vaihtuivat. Vitsillä kehittämässäni leikissä havainnoitiin kasvien valtasuhteissa tapahtuvia muutoksia: vartti sitten vallalla olivat keltaiset, nyt punaiset mättäät, mutta sitten nekin pienenevät ja vihreiden määrä kasvaa.

Mutta kaikesta tuosta itsekuria kasvattavasta yksitoikkoisuudesta huolimatta me päädyimme kuitenkin joka päivä toinen toistaan upeampiin paikkoihin. Liekkikallioiden punainen massa ja erikoiset maanmuodot, Tsagaan Khairkhanin seinämät, joissa värit vaihtelivat vuosimiljoonien muovaamien sedimenttikerrosten mukaan, Yol Valleyn alati kapeneva sola, jossa tuhannet pica-jyrsijät singahtelivat kolosta toiseen ja jonka kapean taivaanviirun poikki liiteli jatkuvasti kotkia ja haukkoja.

Mongolian oikukas luonne välittyi ehkä konkreettisimmin sinä hetkenä, kun istuin hevosen selässä jääkylmässä viimassa keskellä loputonta lumipeltoa ja muistelin, miten pari päivää aiemmin kiipesin paljain jaloin ja t-paitasillani yhdelle Aasian suurimmista hiekkadyyneistä.

Lähes yhtä syvälle pureutuivat kokemukset paikallisista asukkaista. Päivettyneitä, kuivakoita, sitkeitä, hymyileviä, yksinkertaista elämää viettäviä ihmisiä. Vaikka lisääntynyt turismi on tuonut rahaa maahan ja jonkin verran muuttanut paikallisten elämäntapoja, en jaksa uskoa että näkemäni oli kulissia.

Jurtat, joissa yövyimme, kuuluvat perheille jotka nykyään saavat isoimman osan tuloistaan turismista, mutta jotka silti kasvattavat hevosia, vuohia, lampaita, kameleita tai jakkeja. He viettävät yhä nomadielämää, vaeltaen eläimiensä mukana paikasta toiseen. Neljä kertaa vuodessa he purkavat jurttansa ja siirtyvät siihen osaan maata missä ruohoa vielä on. Vuosituhantisen perinteen mukaan.

Nykyään heillä on apunaan autot, moottoripyörät ja matkapuhelimet, nykyään jurttien mukavuutta parantavat aurinkopaneelit, akut, sähkövalot ja jopa televisiot. Mutta lämmitys hoituu yhä kamiinalla jossa palaa lanta iloisella liekillä, ja ruoka laitetaan samalla kamiinalla hetkeä aiemmin teltassa teurastetuista eläimistä. 

Eräänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan ja näin miten vuohi muuttui herttaisesta otuksesta hyödykkeeksi. Perheen teini-ikäiset pojat pitelivät jalkoja maata vasten, sitten toinen teki viillon vatsaan, työnsi kätensä syvälle eläimen sisään, löysi sydämen ja puristi sitä kunnes pyristely ja heikot ynähtelyt loppuivat.

Näin he olivat tehneet vuosisatojen ajan. He tiesivät vain tämän.

Kokemuskaan ei voi estää pieniä vahinkoja. Todistimme tällaista vahinkoa, kun jurtan omistaja sai teurastuspuuhissa tylynnäköisen haavan ranteeseensa. Arvelimme hänen olevan yhä juovuksissa, sillä hän oli parin muun miehen kanssa jatkanut hurjanoloista ryyppäämistä pikkutunneille asti.

Tyynesti hän suhtautui pulppuavaan haavaansa. Emäntä yritti hoitaa sitä tuhkalla ja vessapaperilla, mutta minulla oli tarjota desinfiointipyyhkeitä ja sideharsoa. Petra herätettiin tarkistamaan tilanne ja sitomaan haava, sairaanhoitaja kun oli. Loppuhoitona vielä kulaus vodkaa, eikä moinen pikkujuttu tuntunut juuri menoa haittaavan. Kaiken reissulla näkemäni perusteella ukko oli hyvin tyypillinen tapaus — kaikki eläkeikäiset vaikuttivat suhteellisen hyvin marinoiduilta, mutta silti hämmästyttävän työkykyisiltä.

Noin tunti teurastuksen ja haverin jälkeen, syödessämme keittiöjurtassa leipää ja hedelmiä aamiaiseksi, katselimme miten perheen naisväki pieni lihan ja tyhjensi suolet. Hajun voitte kuvitella.

Dramatiikkaa riitti moneen lähtöön. Olin vähällä aiheuttaa kaaoksen ja kansannousun, kun hukkasin iPadini. Onneksi se löytyi pari päivää myöhemmin, ja vaikka en ollut ketään varkaaksi syyttänytkään, pieni tumma pilvi jäi keikkumaan jonnekin yläpuolellemme. Ryhmäläiset sentään ymmärsivät tilanteeni, mutta paikallisille se ilmeisesti otti kunnian päälle.

Heti matkan toisena päivänä puhkesi rengas. Bataa vaihtoi uuden noin puolessa tunnissa, mikä kieli yksinomaan siitä miten tavallinen ongelma rengasrikko oli tuossa kivenmurikoiden valtakunnassa.

Eräässä kohteessa viivyimme niin pitkään, että Bataan oli pakko unohtaa sovittuun jurttaan ajaminen — päänsisäisestä gps:stään huolimatta hän ei voinut riskeerata meidän henkeämme ajamalla kylmässä, kuoppaisessa erämaassa pimeäntulon jälkeen. Bataa moitti Badmaata, kun tämä ei ollut saanut ryhmää ajoissa takaisin autolle. 

Kolmanneksi viimeistä yötä edeltänyt ilta taisi olla jännittävin kaikista. Luoteisia vuoria ja Orkhonin laaksoa kohti ajaessamme sää muuttui silmissä. Viima painoi lunta tuulilasiin, tummat kiviröykkiöt vajosivat vähä vähältä hankien alle. Jää rusahteli, kun urhea automme koukkaili pienten puronpohjien yli. Pari kertaa olimme vähällä juuttua kiinni, mutta Bataa tunsi sekä maaston että ajokkinsa. Hän ja Badmaa keskustelivat kiivaasti reittivalinnoista maan muuttuessa valkoiseksi ja taivaan yhä tummemmaksi. Viimeisen tunnin ajan matkustamon etuosaan liimautuneet ryhmäläiset antoivat auliit aplodit, kun viimein kaarsimme yöpaikkamme pihaan.

Reissu ravisteli mukavuuksiin tottunutta monin eri tavoin. Kamelin kyttyröiden välissä keinutettuna, laukkaavan hevosen selässä ja kastraationpelossa höykytettynä, jääkylmässä jurtassa tulta sytytelleenä, huurteisessa lautalattiassa olevan raon päällä housut nilkoissa kyykistelleenä ja mitä omituisimman makuisia, eri eläimistä peräisin olevia maitotuotteita maistelleena muistan katselleeni saastepilven alla loikoillutta pääkaupunkia hyvin mietteliäänä.

Mitä se todellinen elämä oikein on? Kuinka todellista on oma elämäni? Suurin osa asioista joita teen nojaa siihen että joku muu on ensin tehnyt jotain. Näpyttelen tätäkin tekstiä laitteella, johon ovat koskeneet kymmenet kiinalaiset ruokkiakseen perheitään. Piirilevyjen kupari on kukaties kaivettu sen maantien päästä, jonka raivasivat nomadielämän hylänneet epätoivoiset mongolit. Kuoliko joku kaivaessaan esiin juuri sitä alumiinimöhkälettä josta sulatettiin tämän laitteen kehys?

Mitä oikeastaan ovat nöyryys, ylpeys, onnellisuus ja rauha? Mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että tuntevat omat juurensa? Mitä ne juuret oikeastaan ovat?

Minä olen tässä. Ja tässä olollani on juuret. Joka juuren päässä on säen, välähdys, muistikuva. Oudonvärinen jänis polulla luostarin raunioissa, haukka joka lennähtää pään yli, silmät jotka yhä tuijottavat minua kuolleen vuohen päästä jurtan juurelta, silmänkantamattomiin jatkuva pelto joka täyttyy päästäisten vikinästä, Jacob kirjoittamassa matkapäiväkirjaansa ja kertomassa jostakin niistä yli 80 maasta missä on käynyt, David kyhäämässä omatekoista laturiviritystä hämärässä jurtassa, Petra kiipeämässä tottuneesti hevosen selkään, Matthias ja Badmaa loikkaamassa dyyniltä alas, hiekan kumea laulu, hevostilan isännän iloa pulppuava kurkkulaulu keskellä jäätynyttä koskea kymmenen metrin päässä jylisevästä putouksesta, pienen mongolitytön ujo katse, Gobin yön täydellinen äänettömyys kylmän, kirkkaan Linnunradan alla.

Jokainen ihminen tuntee tajuntansa muodostuvan noista lukemattomista pienistä pisteistä. Silmämme, kielemme ja kätemme roikkuvat Linnunradan valoista hentojen säikeiden varassa. Kummoista tuulta ei tarvita, että nuo säikeet taipuvat, kiertyvät toisiinsa ja silloin tällöin katkeavatkin.

Valoa olemme me.

Kaupunki joka ei sytyttänyt — kuin pienen liekin

En usko, että minulle missään vaiheessa muodostui tunnesiteitä Ulaanbaatariin. Törmäsin moneen mukavaan ihmiseen, mutta itse kaupunki ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta.

Pari sykähdyttävää hetkeä sentään jäi mieleen tuosta pölyisestä, koleasta kolkasta.

Menin varsin pian kaupunkiin tulon jälkeen tutkimaan paikallista teatteritarjontaa. Tämä on epäilemättä kaikille minut tunteville ihmisille järkytys, ellei jopa suoranainen shokki.

Löysin kaupungin suurimman teatterin vaivatta. Lipunmyynnin löytäminen oli kuitenkin oma pieni seikkailunsa.

Astuin sisään pääaulaan. Valaistus oli hämärä. Oliko paikka edes auki? Oli, koska nuori nainen virkapuvussa seisoksi aulassa. Koreiden ovien takaa kuului musiikkia. Ah, päivänäytös — turisteille suunnattu lyhyehkö musiikkipitoinen kuvaelma Mongolian historiasta. Mikä ettei, mutta esitys oli aikataulun mukaan loppumaisillaan.

Yritin selittää asiani ääntä korottamatta. Illalla on esitys, mistä saan lipun? Ei voi mennä enää sisään, esitys on menossa. Niin, mutta mistä saisin lipun illan esitykseen? Valitettavasti se on kohta lopussa. Mitä, onko kaikki liput myyty? Ei kun esitys on kohta lopussa. Aivan, mutta entä se esitys tänä iltana, kello seitsemän? Ahaa syttyi silmiin. Ulos ovesta ja vasemmalle. Kiitos.

Kiersin rakennusta vastapäivään. Löysin oven jossa luki jotain toimistoon tai talouteen viittaavaa (mongoliani ei ole kovin sujuvaa). Sisällä näin illan näytelmän julisteen ja tiskin takana vanhan naisen. Do you speak English? Pään puistelu. Viitoin kohti julistetta. Tickets? Otin tarvittavan kokoiset setelit esiin, yritin tarjota niitä. Nainen opasti minut käytävään ja tietyn oven luo.

Avasin oven. Useita ihmisiä, kuin palaveria pitämässä. Pyysin anteeksi ja aioin sulkea oven, kun vanhempi mies kiiruhti ulos. Hän jutteli vanhan naisen kanssa. Ok, seuraa minua. Seurasin.

Mies johdatti minut läpi pitkien, lähes pimeiden käytävien — pääaulaan, jossa olin jo kerran käynyt. Hän selitti samalle nuorelle virka-asuiselle naiselle jotain. Nainen tuli luokseni ja sanoi: Voit sittenkin mennä sisään, mutta esitystä on jäljellä vain kymmenen minuuttia.

Jälleen kerran yritin mahdollisimman selkeästi viittoen ja näytellen selittää, että en halunnut päivä- vaan iltanäytökseen. Menin ulos, kiersin rakennusta ympäri, en keksinyt muutakaan ovea joten ei kun uudestaan sisään toimistoon. Kaikkeni peliin pannen yritin selvittää tilannetta vanhalle naiselle. Huoneeseen tuli joku nuorempi mies. Tickets! Kyllä, juuri niin. Ahaa, tickets! Ulos ovesta, pihan poikki, tuonne noin.

Hämmentyneenä menin ulos, kiertelin pihalla, menin portista ulkopuolelle. Erään pienen rakennuksen kyljessä oli ovi muttei mitään tekstiä. Menin silti sisälle, ja kuinka ollakaan: lippukassa! Saanko lipun illan esitykseen? Oletko varma, se on mongoliaksi. Olen varma. Se on draamaa, ei musiikkia. Ei se mitään, kirjailija on minulle tuttu. Kiitos.

Illalla sitten saavuin katsomaan draamaa. Kyseessä oli suuren draamakirjailija Ray Cooneyn teksti. Valitettavasti yksi niistä kolmesta draamasta, joita en ole kyseiseltä mestarilta nähnyt. En uskonut sen haittaavan, koskapa kirjailija Cooney tunnetusti käyttää usein teoksissaan hyvin samankaltaisia teemoja ja aineksia.

Täytyy sanoa, että vaikka suunnilleen ymmärsin juonen ja tilanteet, kokemus oli silti erittäin eksoottinen. Farssi alkoi ja loppui valtavaan tanssinumeroon, joka hyödynsi noin parinkymmenen osaavan nuoren liikelahjoja. Mitä nuo nuoret tekivät väliin jäävän kahden tunnin ajan, jäi minulle arvoitukseksi.

Tanssinumero yhdessä kimaltelevien roolivaatteiden ja sadunomaisen lavastuksen kanssa toi mieleen lähinnä Bollywood-elokuvat, mutta kyllä näyttelijät silti koko lailla tutuin metodein olivat hahmonsa rakentaneet. Homo oli homo, yksinkertainen palvelijatar oli yksinkertainen palvelijatar, himokas äkkirikas oli himokas äkkirikas. Kahta peliä pelaava tavallinen mies oli myöskin juuri sitä, vaikkei kiiltävissä housuissa ja liiveissään ihan siltä näyttänytkään.

Musiikkia käytettiin joka välissä. Samat kymmenkunta kappaletta putkahtelivat esiin lähes satunnaisen tuntuisesti. Samankaltaisia vitsejä vahvistettiin samoilla ääniefekteillä. Joitakin näistä muutaman sekunnin ääniraidoista käytettiin varmasti pariinkymmeneen kertaan. Luullakseni yleisöllä ei ollut mahdollisuutta tajuta mitään väärin.

Jekaterinburgin esityksistä kirjoittaessani mainitsin, että yleisöllä oli suunnattomia vaikeuksia olla hiljaa. Mongoliyleisöön verrattuna venäläiset olivat kuitenkin kuin arkoja köyhän perheen tyttäriä ensimmäisellä pyhäkoulutunnillaan.

Viimeiset katsojat ehtivät paikalle noin puoli tuntia esityksen alkamisesta. Puhe oli lähes tauotonta, sekaan mahtui myös joitakin huutoja. Puhelimiin ei pelkästään vastattu, niillä myös soitettiin. Ja kellä nyt oli mitäkin syötävää mukanaan. Mutta en voinut sanoa kaiken tuon häiritsevän, koska dialogin kuulemisesta ei olisi ollut erityistä hyötyä.

Niinpä nautin tilaisuudesta kokemuksena, kokonaisena pakettina. Ja kokonainen paketti se olikin — väliaikaa ei ollut, vaan näytelmä nautiskeltiin kuten mikä tahansa parituntinen elokuva.

Lopputanssiin ottivat nuorten kykyjen lisäksi osaa myös naisnäyttelijät. Hurjaa oli nähdä heistä vanhin, taatusti yli kuusikymppinen rouva, parikymppisen nuorukaisen heiteltävänä jitterbugin tahtiin.

Näyttelijöiden nimet kuulutettiin loppukumarrusmusiikin päälle. Tällä kaiketi korvattiin käsiohjelma.

—

Uunituore, lähes salakavalasti Siperian-osion loppumetreillä muodostunut nelikkomme — David, Matthias, Petra ja minä — löysi parin päivän asettumisen jälkeen tiensä jalkapallostadionille. Kun en koskaan ole jalkapallostadionille halunnut, en todellakaan odottanut päätyväni moiselle jossain päin Kauko-Aasiaa.

Ajoimme bussilla toiselle puolelle kaupunkia. Sinällään bussi oli kuten Suomessakin, paitsi että liput myi tavallista väljemmässä matkustamotilassa edestakaisin huojuva ja hääräävä nuorimies. Täytyi ihailla miehen tasapainoa, sillä bussi keinahteli aika paljon risteyksissä ja kaistanvaihdoissa. Heilunta ei juuri tuntunut haittaavan paksun setelinivaskan käsittelyä ja monenlaisten laskutoimitusten tekemistä.

Jossain kohtaa äkkikäännös sai minut horjahtamaan ja astumaan lipunmyyjän varpaille. Pyysin tietysti anteeksi, mutta hän ojensi hymyillen kätensä ja jäi odottamaan kunnes tartuin siihen. Myöhemmin kuulin että mongolialaiset kuittaavat moiset vahingot kädenpuristuksella.

Pääsimme stadionille. Ostimme yhdeltä myyjältä liput ja toiselta tarvikkeet. Vasta sisään päästessämme saimme tietää että tarvikkeet kuuluivatkin lipun hintaan. No, onneksi eivät olleet kalliita.

Nurmikentällä, keskellä valtavaa väenpaljoutta, kuuntelimme kaiuttimien tuuttaamaa buddhalaista messua. Ihmiset sytyttelivät tulia ympärillämme ja availivat tarvikepaketteja. Teimme samoin. 

Messussa päästiin ilmeisesti oikeaan kohtaan, sillä tulta alettiin tartutella pieniin, rautalangoissa roikkuviin vahanpalasiin. Seurasimme esimerkkiä. Toimitus oli vaikeampi kuin mitä olimme arvelleet. Se vaati kärsivällisyyttä. Koko ajan olimme vähällä polttaa reikiä hauraaseen paperiainekseen. Mutta yhdessä monen monen muun kanssa saimme pian riittävästi kuumaa ilmaa reilun puolen metrin korkuisiin putkiloihin. 

Oli kertakaikkisen lumoavaa katsella, kuinka sadat paperilyhdyt alkoivat pikkuhiljaa kohota joka puolelta ympäriltämme kohti tummaa taivasta. Niistä muodostui loittonevien valopisteiden virta jonka tuuli johdatti kaupungin ylle. Edes kaiuttimista kantautuva, urheiluselostusta muistuttanut kiihkoileva huuto ei onnistunut häiritsemään minua. Pienen hetken ajan tunsin matkaavani lyhtyjen kanssa kauas avaruuksiin.

Taianomainen, outo tunnelma jäi kutittelemaan jonnekin aivokuoren takaosiin, kun palasimme bussilla hostellille. Olin esittänyt huoleni, että reitti ei mitenkään välttämättä ole sama kuin menomatkalla. Tämä kuitattiin hupsuna ajatuksena, olihan kyseessä täsmälleen sama bussi. Tietenkin se vain ajoi samaa lenkkiä ympäri.

Parhaimmillaan olimme noin kilometrin päässä oikeasta pysäkistä, sitten alkoi vaellus kohti loputtoman suurta lähiötä. Asvaltti vaihtui hiekaksi. Bussi ohitteli hökkelikorttelin toisensa jälkeen, katuvalot harvenivat ja lähes loppuivat. Nyt todella olin se paperilyhty.

Lopulta bussi pysähtyi ja lipunmyyjä käski kaikki ulos. Viimeinen vuoro, bussi jatkaisi varikolle. Mutta entäs me? Ottakaa taksi.

Katselimme joka puolella ympärillämme leviävää slummin ja lähiön sekoitusta. Mieleen muistuivat varoitukset, että ulkomaalaisten ei ole hyvä mennä lähellekään paikallisten asuinalueita pimeän aikaan. Siellä olimme, keskellä sitä. Meitä tuijotettiin, etupäässä sentään huvittuneina.

Kuin tilauksesta paikalle ilmestyi tyhjä taksi. Pysäytimme sen ja neuvottelimme hinnan. Jonkin matkaa ajettuamme kuljettaja ilmoitti että kyseessä oli itse asiassa kilometrihinta. Se ei siltikään ollut juuri mitään, ja perille päästyämme kuljettaja otti iloisesti vastaan kolmannesta pienemmän hinnan kuin mitä sen laskujeni mukaan olisi kuulunut olla.

Jälleen kerran, kaikki ennakkoluulot ja arat ajatukset unohtuivat jonnekin.

Tällä tavoin kun voisi jokaisen pelon, huolen ja luulon alle sytyttää pienen liekin ja antaa tiedon valon karkottaa moiset joutavuudet kauas pois.